Goa, Panaji, Delhi

Tälläinen kaveri asusti samassa mökissä koko Goalla vietetyn ajan. Nimesimme sen Joonakseksi. Joonas häädettiin mökistä useaan otteeseen, mutta aina se löysi tiensä takaisin. Eniten Joonas viihtyi vessassa, joka ei seinien puolesta ollut millään tavalla tiivis. Pitkien kuvaussessioiden jälkeen Tiitus onnistui nappaamaan Jstä näinkin onnistuneen kuvan, kun laittoi kameraan ruoka-kuvausasetukset päälle.

Asiaan. Pitkän etsinnän jälkeen pääsimme eroon Arambolin länkkäritäyteisestä menosta ja löysimme majatalon pienemmältä rannalta, Morgimin ja Aswemin rajalta. Paikan nimi oli Zorba the Buddha, ja ilmeisesti kyseessä oli jonkin sortin perheyritys. Paikan pitäjä Navin ja muu henkilökunta oli erittäin mukavaa, saimme mm. alennuksia resortin omasta ravintolasta (vaikkakin ruoalle sielä todettiin huonohko hinta-laatu -suhde) ja saimme apua kaikessa, mitä ikinä kysyimmekään.

Joonaksen lisäksi paikassa oleskeli paljon muitakin eläimiä, mm. laiskoja kissoja, koiria jotka myllyttivät useasti keskellä yötä, PALJON erilaisia muurahaisia jotka ilmeisesti saivat kiksejä ihmisen pureskelusta, sydämentykytystä aiheuttavia hämähäkkejä (myös niitä isompia), tuhatjalkainen joka huuhdottiin vessasta alas sekä tietysti lintuja, jotka lauloivat mitä erikoisemmilla äänillä. Osaa niiden äänistä voisi käyttää samplena musiikin teossa, niin tasaisia ja laajoja äänialaltaan ne olivat. Bird beatbox, miksi ei?

Ensimmäisinä öinä tuli herättyä useaan otteeseen sängyn spartalaisuudesta johtuen (semiohut patja joka oli aivan liian lyhyt lisäpatjasta huolimatta) sekä äänistä mitä tuli mökin sisältä ja ulkoa. Aamulla mukavana yllätyksenä oli jyrsitty saippua. Jokin suht. isoilla hampailla varustettu jyrsijä oli keksinyt siitä oivan välipalan. Alkujärkytyksen helpotettua suurin osa ajasta tuli joko nukuttua, uitua, syötyä, makoiltua riippumatossa/rannalla tai ajellen ympäriinsä skootterilla, tutkaillen ympäristöä. Lälläripyörän vuokraus maksaa täälä n.200-400rupiaa päivä, riippuen miten pitkäksi aikaa sen ottaa. Lisäksi kaikki niistä olivat (tottakai) viritettyjä.

Toisena päivänä skootteristamme hajosi rengas, kun olimme ajelemassa pohjoisessa. Alamäessä koko pyörä alkoi heilumaan jonka seurauksena parkkeerasimme tien viereen. Rengas oli jo vanha, ja pelonsekaisilla fiiliksillä mietimme, ukotetaanko meidät maksamaan koko rengas. Yritimme liftata takaisin huonolla menestyksellä. Hetken odottelun jälkeen haluamaamme suuntaan meni bussi, joka poimi meidät kyytiin tien vierestä. Lopulta renkaan hinnaksi tuli 400rp, joka oli hinta skootterin kuljetukselle tien vierestä talliin korjattavaksi. Koko rengasta emme joutuneet (käsittääkseni) maksamaan. Jälleen kerran, kaikki meni paremmin kuin oletimme.

Vuokrasimme toisesta paikasta skootterin lopuiksi päiviksi kulkemisen ja paikkojen tutkiskelun helpottamiseksi. Etsimme niitä hämyisimpien näköisiä katukeittiöitä ja löysimmekin muutaman erittäin loistavan jonka hintoja turismi ei ole vielä päässyt nostamaan. Näistä paikoista myös selvitimme, mistä paikalliset ostavat kalansa, tulevaisuuden puuhasteluita varten.

Goa ja kaikkialla myytävät superhalvat ja tuoreet hedelmät pelastivat usemmankin aamun. Kokonainen vesimeloni maksoi n. 70 senttiä, papaya irtosi samaan hintaan, kilo rypäleitä maksoi euron, banaanit ~50senttiä/kilo, samoin ananas. Paikalliset ovat myös hiffanneet oleellisen appelsiinin/mandariinin/klementiinin/satsuman nimeämisessä – kaikki tottelevat nimeä orange. Tietysti eri kokoiset oranssit olivat eri hintaisia, mutta kaikenkaikkiaan systeemi on erittäin toimiva. Hedelmien ohella söimme paljon seafoodia ja tietenkin niitä perus intialaisia dishejä. Vaikka olisinkin sortunut länkkärisapuskaan kerran tai kaksi, en sitä tässä myöntäisi.

Toiseksi viimeisenä ja viimeisenä päivänä kävimme kalatorilla ihmettelemässä menoa. Ensimmäisellä käynnillä mukaan tarttui white red snapper, sekä pienikokoinen kingfish. Nämä kokkasimme majapaikan alueelle tehdyssä nuotiossa kattilalla, jonka saimme lainaksi paikan henkilökunnalta. Mausteiksi hankimme ne simppelit; voi, suola, mustapippuri ja lime. Toisella kerralla nappasimme mukaan 3,5 kg tonnikalan, jonka valmistimme barbeque-tyyliin nuotiolla hiilloksen päällä grillaillen. Kyytipojaksi paistoimme kourallisen katkarapuja. Tämä reilun kolmen kilon möhkäle kustansi reilun euron. Yllättäen fisu oli hieman eri makuista kuin mikään purkkitonnikala.

Kalatorilla oli hauska huomata, millaisia reaktioita esimerkiksi kiitoksen sanominen paikallisella kielellä herättää. Niin paljon hymyä ja naurua. Goalla moni länkkäri tuskin vaivautuu opiskelemaan kieltä edes perussanojen verran. Tuntui, että kaikilla oli enemmän tai vähemmän biletysmentaliteetti. Toisaalta en odottanutkaan muuta. Kun tiedustelimme muutamalta tapaamaltamme itävaltalaiselta jotain pienempiä paikkoja, he sanoivat että Arambol (meidän silmissämme backpackerghetto pahimmasta päästä) on yksi pienimmistä. En edes halua tietää, millaista meno on etelämmässä. Miten paljon asiat muuttuvat viidessä – saatika kymmenessä vuodessa. Jos haluaa jotain kosketusta Goalaiseen kulttuuriin, kannattaa mennä mahdollisimman pian.

Enempää tarinoita ei Goasta valitettavasti irtoa. Aika kului riippumatossa löhöillessä, rannalla käristellessä, uidessa, skootterilla seikkaillessa ja hyvästä ruoasta nauttiessa. Meno oli seesteisen kiireetöntä muutamaa satunnaista tapahtumaa lukuunottamatta. Viimeisenä päivänä nappasimme bussin Mapusaan, josta otimme toisen bussin Panjimiin. Sielä vietimme muutamia tunteja etsien hyvää ruokaa ja ihmetellen paikan menoa. Iltapäivällä suuntasimme lentokentälle, josta nappasimme lennon Delhiin. Lento meni tietenkin Mumbain kautta, ja ylimääräistä häsläystä oli luvassa. Jännä miten nopeasti lentämisestä katoaa se pieninkin jännitys. Enemmän ehkä ärsyttää odottaminen, mitä on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi junalla liikkuessa (VR on oikeasti toimiva jos vertaa lentoihin, tai ainakin omiin kokemuksiin lentämisestä!). Positiivisena puolena mainittakoon että kärsivällisyys kasvaa.

Lento sujui suht. kivuttomasti ja saavuimme Delhiin yhdentoista aikoihin illalla. Suuntasimme alueelle missä myös aikaisemmin yövyimme ja heti ensimmäisestä paikasta josta kysyimme, löytyi vapaa huone. Hintaa yritettiin tietenkin ukottaa 50rp korkeammaksi, mutta hotlan kotisivuilta saatu tieto sai äijän hiljaiseksi.

Viimeiset 2 päivää kuluivat Delhissä varsin nopeasti. Ohjelmaan kuului tuliaisten etsimistä, hotlan varmistelua Thaimaan päässä, hyvin syömistä sekä pienimuotoista nautiskelua viimeisistä edullisista Intialaisista oluista. Illalla nopeiden hyvästien jälkeen Tiitus suuntasi lentokentälle. Sain omaa rinkkaani kevennettyä ~2kg käyttämällä Tiitusta kuriirina. Tarkoitus oli myös lähettää ihan oikea paketti Suomeen, mutta postitoimiston hintoja kysellessä mieli muuttui hyvin nopeasti. Koko lysti maksoi 2500rp. Ei kiitos.

Ensimmäisenä (ja viimeisenä) päivänä yksin Intiassa. Päivä kului nopeasti ympäriinsä palloillessa ja täydellisiä housuja metsästäessä. Miten vaikeaa onkaan löytää mustat samettihousut Intiasta. Tuntuu, että myyjien mielestä jokainen väri on musta, ja joka materiaali on vakosamettia. Annoin myös pitkään palvelleille adidaksen kengilleni huollon, paikallisen katusuutarin avustuksella. Kengät pestiin hammasharjalla, kiillotettiin, etuosaan kuluneet reiät liimattiin ja ommeltiin kiinni. Koko homman kruunasi nauhojen sekä pohjallisten vaihto. Ennen koko proseduurin alkua kysyin hintaa, ja minulle ilmoitettiin hinnaksi 10rupiaa. ”As you like sir, as you like”. Homman valmistuttua ja lopputulokseen erittäin tyytyväisenä yritin antaa hänelle satasta. Kuitenkin tästä kieltäydyttiin ja alettiin puhumaan useista satasista. Ilmeisesti pohjalliset/nauhat ovat kalliita. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi pari poliisia kepeillä aseistettuna, ja he alkoivat huutaa suutarille ja löivät hänen työkalulaatikkosa kumoon. Lopulta suutari painostettiin antamaan 90rp vaihtorahaa takaisin. Otin ensin 40rp, ja koitin kieltäytyä lopuista. Sain myös osakseni huutoa ja käskyn ottaa rahat vastaan. Poistuin paikalta nopeasti kiiltävillä ja uudenkarheilla Adduillani. Myöhemmin näin tämän saman suutarin. Annoin hänelle 50rp ja kiitin hyvin tehdystä työstä. Se oli enemmän kuin tarpeeksi. Karmaa ropisee.

Loput viimeisistä hetkistä käytin nauttiessani chaista sekä jakinjuustosta, joita en hetkeen tule saamaan. Jutustelin myös pitkään hedelmäkärryn myyjän kanssa, joka oli suunnilleen itseni ikäinen ja erittäin rento. Hän antoi granaattiomenan sekä rypäleitä maistiaisiksi. Annoin hänelle kolikot taskuni pohjalta kiitokseksi. Heitimme ylävitoset ja lähdimme kumpikin omiin suuntiimme.

Tarpeeksi aikaa kulutettuani hustlasin hotlamme kautta itselleni kyydin lentokentälle. Kohta olen Bangkokissa, kello kahdelta aamuyöllä omin nokkineni. Seikkailufiilis on jo saavutettu, ja pelkoa ei ole. Tähän loppuu siis Intia-osuus.

Mumbai, Ratnagiri, Ganpatipule & Goa

Aikataulun joustamattomuuden vuoksi ostimme lentoliput Varanasista Mumbaihin, välilasku Delhissä. Varanasin lentokentällä, Check-inin ja turvatarkastuksien jälkeen (ärsyttävä ukotusmeininki tässäkin hommassa, ja vielä lentokentällä. Yrittivät takavarikoida mm. korvatulpat.) hyppäsimme koneeseen, joka suuntasi Delhiin. Lento oli kuitenkin tapansa mukaan myöhässä, ja jouduimme Delhin asemalla juoksemaan toiseen korvaavaan koneeseen. Asiaa ei yhtään auttanut isomahainen bisnesmies seurueineen, joka ohitti meidät ja useita muita turvatarkastuksen jonossa ja jäi seisomaan eteemme. Lopulta juoksimme koneeseen lentokentän läpi, tyylikkäästi viimeisinä. Lennolla vieressäni istui paikallinen nuorehko mies, jota kiinnosti kokoajan mitä teen. Jos otin vihon esiin kirjoittaakseni / piirtääkseni, täytyi tämä raportoida käytävän toisella puolella oleville kavereille. 4 ihmistä siis tuijotti lähes koko ajan, mitä teen. Tämä on vain yksi kolmannessa maailmassa reissaamisen arkipäiväisistä asioista, mihin kaltaiseni kalpeanaaman pitää tottua. Helppoa se ei tietenkään aina ole.

Mumbai, Intian Miami. Lentokentältä ulos päästyäni tuntui kuin olisin astunut saunaan. Järjetön lämpö ja kosteus. Otimme prepaid -taksin lentokentältä kohti eteläistä Mumbaita, missä huhujen mukaan pitäisi olla halvimpia majoituksia. Mumbaissa asustaa (virallisesti) n. 17 miljoonaa ihmistä, ja pinta-alaakin kaupungilla on melkoisesti. Taksimatka kesti vajaan tunnin, sillä etäisyydet eivät olleet pienimmästä päästä. Taksikuski ei puhunut englantia juurikaan, ja tämä hankaloitti lopullisen määränpään löytämistä. Lopulta kuitenkin pääsimme etsimällemme guesthouselle. Tuplahuoneita? Eiolé. 12 henkilön dormissa oli 2 vapaata paikkaa, mutta erinäisten syiden takia päätimme lähteä etsimään jotain toista majoitusta. Kadulta mukaamme tarttui nuori poika, joka toimi ilmeisesti hotellien/hostellien sisäänheittäjänä. Yleinen hintataso Mumbaissa on ihan järkyttävän korkea, varsinkin kun vertaa Varanasiin. Tosin Suomeen verrattuna tämäkin paikka on halpa. Kaikki on niin suhteellista. Lopulta maksoimme tuplahuoneesta 1200rp yöltä, eli melkein 10e/hlö. Viipyisimme onneksi vain yhden yön.

Illalla menimme läheiseen rantaan. Suunnitelmissamme oli tyhjentää Delhistä ostetun pienen vodkapullon loput parin drinkin muodossa Mumbain menoa ihmetellen ja maisemia ihaillen. Ostimme drinkkiainekset läheiseltä kioskilta ja suuntasimme kohti rantaa. Rantaan päästyämme kippistimme sille, että pääsimme viimeinin tropiikin lämpöön. Ei mennyt kauaakaan, kun pari paikallista lyöttäytyi seuraamme jutustelemaan kaikenlaista. Fiilis oli erittäin hyvä. Yhtäkkiä minua lähestyi vanhempi mies, joka kysyi mitä teen täälä. Sanoin, että istuskelemme ja jutustelemme, ei sen kummempaa. Hän pyysi minua mukaansa. Tässä vaiheessa ymmärsin, että kyseinen herra on poliisi. Hän sanoi, että ranta on julkinen paikka ja että alkoholin juominen sielä on kiellettyä. Emme nähneet missään kylttejä aiheesta, joten yritimme vedota tietämättömyyteen. Kuitenkin poliisi pyysi meitä mukaansa autoon. Pitäisi mennä asemalle maksamaan 1250 /hlö rupian sakot. Autoon päästyämme poliisit nappasivat vielä yhden paikallisen, jonka kanssa olimme jutelleet. Kaikki kolme yritimme vakuutella poliiseille, että paikallinen ei ottanut meidän juomistamme mitään. Tämä meni kuin kuuroille korville. Sitten paikallinen kuiskasi, että tälläinen käytös poliiseilta on aika yleistä, koska korruptio. Nyt olisi hyvä hetki lahjoa.  Pyysimme poliiseja pysäyttämään auton ja sanoimme, että ei ole tarvetta mennä poliisiasemalle. Yritimme antaa heille 500rp, mutta he vain nauroivat. 1500 rupiaa oli lopuksi riittävä lahjus, ja he käskivät meidät ulos autosta. Tämä oli ensimmäinen kerta itselläni, kun olen joutunut asioimaan poliisin kanssa. Kokemus oli suhteellisen kuumottava, ainakin kun tiesi, miten korruptoituneet poliisivoimat Intiassa on. Paljon tuli mietittyä myös, miten hyvin asiat Suomessa tältäkin osin ovat. Ei sielä napata turisteja lahjusrahojen toivossa, ja muutenkin toiminta on yleensä standardien mukaista. Viisastuimme kerrasta, emmekä enää julkisilla paikoilla koske alkoholiin.

Seuraavana aamuna checkoutin jälkeen jätimme tavarat hotellille säilytykseen, ja lähdimme syömään etelä-intialaiseen tapaan valmistettua lammasta. Ruoka oli erittäin tulista ja herkullista, varsinkin kun suurin osa reissusta on menty kasvisruokalinjalla. Törmäsimme kadulla palloillessamme tehtaanmyymälään, jossa oli tarjolla vaatteita erittäin edulliseen fixed prize -hintaan. Mukaan tarttui 2 kauluspaitaa, joista toiseen tehtiin paikan päällä kavennukset, paidan ultimaattisinta istuvuutta ajatellen. Hintaa paidoille + kavennukselle tuli yhteensä n. 8e. Etsimme matkatoimiston, joka tarjoaa bussi/junamatkoja Ratnagiriin. Epäilyttävän herrasmiehen pitämä matkatoimisto sijaitsi kahden ravintolan välissä noin 10 m2 tilassa. Päädyimme ottamaan yöbussin, ei nukkumisluokkaa, ei ilmastointia. Pitkänkään tinkaamisen jälkeen emme saaneet hintaa laskettua alle 600rp:n. Kyseessä oli pyhäpäivä, ja tällöin busseja kulkee erittäin harvoin ja ne ovat lähes aina täyteen bookattuja.

Pääsimme taas tien päälle. Rentoutua emme ehtineet juurikaan. Lähtö ei mennyt ihan niinkuin elokuvissa. mm.Taksia oli vaikea saada ja bussipysäkin sijainti ei ollut varma. Kuitenkin, asioilla on tapana järjestyä. Bussi lähti ~30min myöhässä. Vaivaiset 9,5h (minimi) edessä. Penkit olivat yllättävän mukavat ja ne sai kaadettua lähes vaakatasoon. Matkan alussa, kun oma väsymys oli suurimmillaan, matkan järjestävät laittoivat bussin etupäässä sijaitsevalta näytöltä pyörimään Bollywood-toimintaelokuvan. Äänenvoimakkuusnamiska oli unohdettu maksimiin ja takakaiutin sijaitsi tietenkin oman paikkani kohdalla. Kuuntelin siis laulua, uhkailua, rakkaudentunnustuksia, lisää laulua ja uhkailua parisen tuntia, kaikki tämä hindiksi. Tietenkin ilman mitään tekstityksiä. Matkan aikana oli hauska huomata, miten ilma alkoi pikkuhiljaa muuttua helpommin hengitettäväksi ja kuoppaiset kaupunkitiet vaihtuivat mutkitteleviin vuoristoteihin. Harmitti vähän, että ulkona oli pimeää. Vuorten silhuetit näyttivät makeilta taivasta vasten.

Saavuimme Ratnagiriin aamulla, seitsemän aikoihin. Sieltä ottaisimme pikemiten bussin Ganpatipuleen, jossa oli tarkoitus viettää muutamia päiviä kalastellen ja rannalla riippumatossa loikoillen. Löysimme bussiaseman. Kovin paljoa siihen ei tarvinut tosin suunnistaa, kun kyseessä oli pieni kylä jonka keskusta rakentui yhden päätien ympärille. Seuraava bussi lähtisi puolen tunnin päästä. Pienemmissä kylissä tulee huomattua, että myös Intialaiset osaavat olla ystävällisiä. Ihmiset tervehtivät, kyselevät mistä olemme kotoisin ja yleensäkkin haluavat harjoittaa englantiaan. Kaikki tämä ilman taka-ajatuksia (Toisin kuin Delhissä/Varanasissa). Löysimme bussiaseman ja kyselyjen jälkeen myös Ganpatipuleen suuntaavan bussin. Parin tunnin bussimatka paikallisessa ei-ilmastoidussa ”semideluxe” bussissa tuntui lyhyeltä.

Ganpatipule. Paikka vaikutti rauhalliselta mutta majoitusten vähäisyyden vuoksi ne olivat kovin hintavia. Eräästä hostellista tiedustellessamme hintaa tapasimme belgialaisen naisen, joka oli reissannut Intiassa hyvin pitkään. Hän kertoi, että koska kyseessä oli viikonloppu, paikka olisi täynnä (paikallisia) turisteja. Jätimme tavarat kyseiselle hostellille ja lähdimme etsimään lisää guesthouseja. Löysimme lopulta yhden majatalon rannan läheisyydestä, jonka omistaja ei puhunut juuri ollenkaan englantia. Saimme kuitenkin kommunikoitua onnistuneesti. Lähdimme tutkimaan läheistä rantaa. Ranta oli aivan täynnä paikallisia turisteja, ja monet halusivat kanssamme yhteiskuvaan. Kun yhteen suostui, tuli paikallisia aina lisää ja lopuksi saimme poseerata n. 10-15min eri ihmisten kanssa kuvissa. Lopulta pääsimme pakenemaan ihmismassoja toiseen osaan rantaa. Vietimme päivän huljuttelemalla meressä, etsiessämme isoimpia aaltoja ja ihmettelemällä megapieniä rapuja jotka kipittivät rantahiekalla. Hotellille suunnatessa tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että tämä ranta ei ollut sitä mitä haimme. Liikaa turisteja ja beach resortteja. Seuraavana aamuna suuntaisimme jälleen eteenpäin.

Bussi lähti klo 6 aamulla. Suuntasimme bussipysäkille puolta tuntia aiemmin, varmuuden vuoksi. Bussipysäkillä oli vain yksi paikallinen meidän lisäksi. Hän oli kotoisin Burmasta, Myanmarista. Hän oli 80 vuotias ja erittäin vetreässä kunnossa. Kuulimme tarinoita mm. kodin menetyksestä  tulville sekä siitä, miten hän pelasti veljensä ja äitinsä tulvan alle jääneestä talosta. Miten erilainen elämä sitä joillain ihmisillä onkaan ollut. Bussi saapui melkein ajallaan. Hyppäsimme sen kyytiin. Edessä olisi n. 9h istumista, semideluxe -mallisessa bussissa. Matkustamiseen osasi suhtautua jo eri tavalla. Enää ei miettinyt, miten tylsää, miten kuuma ja miten pitkä matka on kokoajan. Sitä vain nauttii musiikista, nukkuu jos pystyy tai sitten tuijottaa ikkunasta mesmeroituneena eläen hetkessä.

Viimeinkin Goalla! Temppelit vaihtuivat kirkkoihin, kukkakaupat viinikauppoihin ja kaapuihin pukeutuneet paikalliset länkkäreiksi jotka ajelivat skoottereilla ilman paitoja. Saavuimme Mapusa-nimiseen kaupunkiin. Sieltä otimme toisen bussin kohti pohjoista Mandrem- rantaa. Päästyämme paikalle totesimme jälleen, että kyseessä on liian turistisoitunut (ja kallis) paikka meidän makuumme. Nappasimme taksin ja suuntasimme enemmän pohjoiseen, Aramboliin. Kyseessä oli täysin samanlainen paikka kuin Mandrem, mutta vähän pienemmässä mittakaavassa. Monen päivän reissaamisesta väsyneenä otimme kuitenkin yöpaikan pariksi yöksi. Oli pakko päästä lataamaan akkuja aurinkoenergialla.

Paikka on backpackerghetto pahimmasta päästä. Kaikki palvelut löytyvät ja länkkäreitä on enemmän kuin paikallisia. Länkkärituristeissa on kylläkin se hyvä puoli, että kaikki eivät halua meidän kanssa yhteiskuvia vain siksi koska olemme valkoisia. Löysimme erikoisen Psybar-nimisen paikan. Kyseessä oli siis psytranceen erikoistunut baari/guesthouse. Heilläkään ei ollut vapaita paikkoja, mutta saimme kutsun bileisiin jotka he järjestäisivät illalla. Lupasimme käydä illalla katsomassa mikä meininki. Loppupäivän ihmettelimme paikan menoa, söimme hyvin, soittelimme kitaraa (eli Tiitus jammaili bossa novaa) ja istuskelimme rannalla. Illalla kävimme Psybarissa, jossa bileet olivat loppuneet ennenkuin ne olivat kerenneet edes alkaa kunnolla. Poliisi oli tullut paikalle ja koska ilmoitusta bileistä ei oltu tehty, ne oli lopetettava. Saimme kuitenkin flyerin seuraavana iltana järjestettäviin kemuihin n. 5km päässä nykyisestä sijainnistamme.

Kuten varmaan olette huomanneet, tekstin täsmällisyydessä ja yksityiskohtien kirjoittamisessa olisi parantamisen varaa. Parina päivänä olen jopa ottanut paineita kirjoittamisesta, eikä se silloin luonnistu laisinkaan. Nyt kun reissu jatkuu, saattaa olla, että blogitekstit lyhenevät ja enää en kirjoita päiväkohtaisesti tapahtumia. Jatkan todennäköisesti enemmän ympäripöyreällä linjalla oman mielenterveyden takaamiseksi. Kiitos kuitenkin Teille, arvoisat lukijat, vähäisestä palautteesta mitä olen saanut. Sitä palautetta saa antaa lisääkin! Siksi tässä tuo vapaa kommentointi on käytössä.

Varanasi, India - Travelling in the Middle Ages

Aamulla aikainen herätys. Tänään oli edessä 18h junamatka. Hotellin respaan jätetty rahavyö ei tietenkään ollut saatavilla heti. Respan työntekijä antoi elämänohjeita ja sanoi, että Intiassa täytyy varautua kaikkeen. ”Think in advance!”. En sitten tiedä, oliko väärin olettaa että heille säilytettäväksi jätettävät tavarat säilytetään heidän tiloissaan. Rahavyö kuitenkin saapui ajallaan.

Juna-asema muistutti hyvin paljon Suomen omia, vaikkakin vähän alkeellisempaa versiota. Ainakin junat saapuivat ja lähtivät ajallaan. Yhtään vähättelemättä, Madventures oli oikeassa. Junaverkosto täälä on hiottu maksimimaalisen toimivaksi. Ruokaa/juomaa ei tarvinnut lähteä hakemaan ravintolavaunusta, ja hinnat olivat yhtä edullisia kuin katukeittiöissä. Käytävillä kulki kokoajan myyjiä myymässä ruokaa, kylmää ja kuumaa juotavaa, sipsejä, pähkinöitä jne. Kolmanteen sleeper classiin sijoitettujen paikkojemme kanssa oli pieniä ongelmia, sillä ne sijaitsivat eri puolilla vaunua. Mukavuudenhaluisina massipäällikköinä kysyimme konduktööriltä vapaita paikkoja kakkosluokkaan, mistä ne löysimmekin. Ylimääräistä jouduimme tosin tästä pulittamaan ja 800km junamatkan lopulliseksi hinnaksi tuli n.20e/hlö. Ihan hyvin. Suomessa 200km välimatka Tampere-Seinäjoki kustantaa 30euroa.

Nukkumisesta junassa ei itselläni tullut juuri mitään. Laukkujen turvallisuus kuumotti, vaikka sidoimmekin ne ketjuilla + lukoilla alimman penkin alle. Pienikin ääni herätti ja matka kului lähinnä musiikkia kuunnellen, kirjoittaen ja lukien. Hankin Delhistä matkalukemiseksi J. Krishnamurtin teoksen ”Think on these things”. Kyseessä on filosofinen teos, joka laittaa kyseenalaistamaan uskonnot, intohimon, onnellisuuden ja koko minäkuvan. Kevyttä lukemista se ei ainakaan ole ja nukkumista se ei edesauttanut. Mielenkiintoista luettavaa kaikesta huolimatta.

Saavuimme Varanasiin klo 05 aamuyöllä. Junassa tapaamamme herrasmies tarjosi meille tuk tuk-kyydin vanhaan kaupunkiin, missä guesthouset sijaitsivat. Ilma oli huomattavasti hengitettävämpää, kunhan osasi sivuuttaa erinäiset hajut mitä viemäreistä, jätöksistä ja muualta nenään kantautui. Saasteet vaihtuivat siis lehmiin, lehmien jättämiin liukumiinoihin tiellä ja järjettömään määrään katukoiria ja Makaki-apinoita. Apinat vaikuttivat hieman vihamielisiltä. Pari kertaa yrittivät heittää meitä kivilläkin. Reilun metrin levyiset sokkeloiset pikkukadut tuntuivat ihmeellisiltä Delhin suurempiin teihin verrattuna. Eksyimme hieman, ja lopulta päädyimme isommalle kadulle joka oli kaukana guesthousejen sijainnista. Vuokrasimme pyöräriksan jolla lähdimme suuntaamaan kohti oikeaa katua. Pyöräriksan viereen ilmestyi hölkkäävä paikallinen, joka ilmoitti olevansa aamulenkillä. Jäätyämme riksan kyydistä tämä sama paikallinen lyöttäytyi meidän seuraan ja halusi välttämättä etsiä avointa guesthousea kanssamme. Jutustelujen jälkeen hänkin paljastui ukottajaksi. Hän pyysi rahaa, mutta annoin hänelle salmiakkipastilleja. Tällä tavoin pääsimme hänestä (hetkellisesti) eroon.

Pari seuraavaa päivää otimme rennosti. Yövyimme Shiva-guesthousessa, jota pitää paikallinen perhe. Ikkunamme avautuu katolle, joka on jonkin sortin hengailupaikka Makakeille. Turistikohteita Varanasissa ei kovin paljoa ole. Lähinnä vanha kaupunki itsessään. Hengailimme Ganges-joen rannalla ja katsoimme kun paikalliset pesivät syntejään pois dippailemalla jokeen. Söimme hyvin ja usein. Paistetut nuudelit on erittäin petollisia, sillä niitä voi syödä loputtomiin. Varsinkin tulisemmat. Myös lassia on tullut juotua, eli maustettua jogurttia (tuoreilla hedelmillä!) jota saa useissa eri mauissa. 14.1. täälä järjestetään leijafestivaalit, josta johtuen jokaisella kioskilla myytiin leijoja ja näiden oheistarvikkeita. "Joona ja Tiitus, 22v, mitä teitte Varanasissa?" Ostimme muutaman leijan, ja yksi päivä meni niiden kanssa leikkiessä. Kulttuurishokin poikasta oli ensimmäisenä iltana hajujen, yöllä kuuluvien äänien (apinat vs. katukoirat) sekä erilaisuuden takia. Tämä meni onneksi pitkien yöunien jälkeen ohi. Myös loputkin Suomesta tuliaisiksi tarttuneet taudit tuntuivat hellittäneen. (inb4 ruokamyrkytys)

Täälä Varanasissa alkaa tuntumaan siltä, että on vain yksi ihminen muiden joukossa. Kaoottinen liikenne ja hellomisterit eivät enää säväytä suuntaan eivätkä toiseen. Ne ovat vain kärpäsen pörinää joka kuuluu ympäristöön. Muutenkin, onhan kyseessä pienempi kaupunki vain vaivaisella miljoonalla asukkaalla. Kun olo normalisoituu, sitä huomaa kiinnittävänsä huomiota kaikkiin pieniin asioihin, ja etsivän niistä positiivisia puolia. Tämän mentaliteetin jos saisin mukaani Suomeen. Täälä sille tuntuu olevan enemmän aikaa ja tietenkin koska kyseessä on täysin erilainen ympäristö siihen tuttuun ja turvalliseen verrattuna, se on helpompaa.

Muita turisteja on täälä melkoisesti, varsinkin vanhan kaupungin alueella johon kaikki guesthouset sijoittuvat. Aasialaisia on enemmän kuin länkkäreitä ja hyvin monet heistä laittavat ainakin itseni hymyilemään. Jokin fiksaatio heillä tuntuu olevan kalastajahattuihin tai stetsoneihin. Useimmat vaikuttavat puhuvan hyvin vähän englantia. Niin, eihän sitä yhteistä kieltä välttämättä edes tarvitse. Kuitenkin aasialaisten hymyt ja kohteliaisuus tuovat mukavaa kontrastia Intian semi-epäkohteliaaseen kulttuuriin. Tästä epäkohteliaisuudesta lisää myöhemmin.

Viimeisenä päivänä toteutimme sen mikä oli ollut jo pidempään itselläni mielessä, mutta flunssasta johtuen en siihen kyennyt. Heräsimme auringonnousun aikaan ja menimme vuokraamaan veneen Ghateilta. Ukotushinnan laskettua siedettäväksi, hyppäsimme paikallisen miehen veneeseen ja lähdimme lipumaan pitkin Gangesia. Joen pinta oli tyyni ja aurinko näkyi himmeän oranssina taivaanrannassa, valaisten Varanasia kokoajan enemmän ja enemmän. Oli käsittämättömän rauhallista, ainakin kun vertaa aiempiin kokemuksiin Ghateilla. Nappasimme muutaman hyvän kuvan ja ihmettelimme paikallisten tapaa pestä vaatteita hakkaamalla niitä rantakiviin. Tämän jälkeen kävimme aamiaisella läheisessä hyväksi todetussa katuravintolassa. Travellerisäännöksiä halveksuen tilasin 75rp:n (reilu euro) vege-sieni-pitsan. Valitettavasti siinä ei ollut ananasta. Hinta-laatu -suhde oli kohdillaan ja vatsan se kyllä täytti. 

Olen kehittänyt pakkaamiseen täydellisesti toimivan menetelmän. Kutsun tätä nimellä Hallittu Kaaos. HK takaa sen, että etsimäsi tavara löytyy rinkasta silmänräpäyksessä ja mikä parasta, tämä menetelmä hämää niin ukottajia kuin kanssareissaajia. Tavarasi saavat olla varmasti rauhassa. (Tämä pakkausmenetelmä kannattaa toteuttaa omalla puolella sänkyä, muuten asiat voivat mennä epäjärjestykseen.)

Seuraavaksi ottamme suunnan kohti Varanasin lentokenttää ja nappaamme lennon Mumbaihin. Mumbaissa olisi tarkoitus käydä testaamassa Intialaiset klubit. Saa nähdä, antaako matkaväsymys sen verran periksi. Viimeinkin pääsee lämmittelemään!

Delhi - India

Delhin lentokentälle saavuttuani ensimmäisenä nenääni puskee uusi haju – saasteet. Haju muistutti vähän savun hajua höystettynä pakokaasulla sekä pinttyneellä tupakansavulla. Menin hakemaan viisumia Visa on arrival -tiskiltä. Brittihenkilökunnan jälkeen intialaisten virkamiesten englanti tuntui lähes mahdottomalta ymmärtää. Kokonaisuudessaan viisumin hakeminen oli erittäin hidasta, ja hakulomakkeen kysymykset ihmetyttivät. Kysyttiin isän ja äidin nimeä, hotellin huoneen numeroa ja varauspäivämäärää. n. 40Min odottelun ja selvittelyn jälkeen sain viisumin passiini sekä monenlaisia erikoisia merkintöjä kuulakärkikynällä tehtynä. Tämän jälkeen suuntasin hakemaan reppuani liukuhihnalta, vain huomatakseni että sitä ei koskaan tullut liukuhihnalle. British Airwaysin henkilö tuli omatoimisesti avustamaan. Näytin hänelle varauslipuketta johon oli merkitty laukkuni numero. Hän tarkisti laukun tilan koneelta ja ilmoitti, että laukku ei ollut mukana lennolla, vaan se tulisi seuraavan päivän lennolla eli olisi noudettavissa ylihuomenna. Hienoa.

Täytettyäni monet kaavakkeet ja katoamisilmoitukset, sain palvelupyynnön(?) numeron mukaani ja pääsin kentältä pois. Tiitus oli odottamassa kentän ulkopuolella. Tuntui hyvältä nähdä tutut kasvot. Otimme yhteisen taksin parin ranskalaisen reissaajan kanssa. Heistä toinen oli myös ensimmäistä kertaa Delhissä, yhtä hämillään kaikesta kuin minä. Taksimatkalla näkyvyys oli erittäin huono sumun ja savupilven takia. Hengittäminen alkoi kirvelemään nenää ja kaikki tööttäilivät sekä pitivät hätävilkkuja päällä. Hotellin lähistölle päästyämme ihmisiä alkoi näkymään kadulla. Pihalla oli kylmä ja sielä he nukkuivat roskien keskellä ilman minkäänlaista suojaa. Ostimme pullon vettä ja pullon vanhentunutta Fantaa katulapselta, joka yritti ukottaa tuplahintaa pullojen oikeasta myyntihinnasta. Hotellille päästyämme en saanut unta ainakaan kahteen tuntiin, kadulta tulevat äänet kuumottivat, päässä jomotti ja mietin, miksi oikein olen täälä. Kulttuurishokki oli tekemässä tuloaan.

Seuraavana aamuna heräsin, kun Tiitus nousi sängystä ja aloitti aamurutiininsa. Pihalta kuului vain pieni mekkala ja pörinä, joka oli yllättävää sillä kyseinen tie oli kuulemma erittäin vilkas aamusta iltaan. Lähdimme aamupalalle läheisellä katolla sijaitsevaan ravintolaan ja söimme jakinjuusto-leivät ja joimme ison pannun chaita, samalla katsellen hallitun kaoottista menoa Delhin kaduilla. Fiilis koheni huomattavasti, kun ystävälliset nepalilaiset hymyilivät ja hyvä ruoka täytti vatsan. Palloilimme Delhin kaduilla aikamme, hankin itselleni päivärepuksi kankaasta tehdyn pussi-mallisen olkalaukun hintaan 150rp (reilut 2euroa) ja ihmettelimme kaupungin menoa. Kaikilla oli asiaa juuri meille. Ehdottomasti ihmeellisimpiä olivat herrasmiehet, joilla oli hattu päässä, joiden alta tuli vanupuikkoja. He lähestyivät meitä kyselemällä mistä olemme ja vastattuamme, he kaivoivat taskustaan vihkosen jossa luki suomeksi kirjoitettuja suosituksia siitä, miten hyvän korvien puhdistuksen he antoivat? Kyseessä oli siis kova bisnes toisten korvien puhdistamiseen.

Illalla suuntasimme Hazrat Nizam-ud-din mausoleumiin/pyhättöön. Saavuimme paikalle pitkän ja sokkeloisen käytävän jälkeen, joka oli täynnä kauppoja molemmin puolin jossa myytiin kaikenlaisia uskonnollisia kukkaseppeleitä, hajusteita jne. Paikalle alkoi saapumaan enemmän ja enemmän muslimeita. Oli heidän rukouspäivänsä. Päästyämme sisään ja otettuamme kengät pois, Tiitus piilotti myös lippalakkinsa. Vanhempi muslimiherrasmies ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan laittoi lippalakin takaisin Tiituksen päähän väärinpäin. Ilmeisesti pää piti olla peitettynä. Thug style. Kamerani herätti suurta hupia muutaman paikallisen lapsen keskuudessa. Minun piti ottaa heistä kuvia ja näyttää se heille. Joka kerta seurauksena oli järjetön nauru, jonka jälkeen he pyysivät ottamaan uuden kuvan. Ja tämä toistui. Kaikenkaikkiaan kaikissa illan tapahtumissa oli maaginen fiilis, ja ihmisillä vaikutti olevan hyvä sekä vastaanottavainen mieli. Mausoleumin nurkassa oli myös huone jossa manattiin demoneita pois naisista, ja tanssittiin transsissa musiikille. Uskonnollisia turhuuksia? Kenties, mutta kaiken tämän hyvän mielen, musiikin, yhteisöllisyyden jälkeen näen uusia puolia islamissa.

Seuraavana päivänä tutkimme Jama Masjid:n (Perjantai moskeijan). Kengät piti tietenkin jättää ulkopuolelle. Tämä oli mukavaa koska moskeijan sisällä oli satoja puluja jotka tykkäsivät pommittaa kaikkea moskeijassa; vierailijoita, lattioita ja seiniä. Sielä oli myös paljon kissoja jotka tykkäsivät pienestäkin huomiosta. Paikallisilla (lapsilla) tuntui olevan tapana lähinnä kissojen kiusaaminen. Kyseessä oli yksi isoimmista rakennuksista mitä itse olen nähnyt. Sen pihaan mahtuu n. 25000 ihmistä ja itse rukoustilaankin meni varmasti tuhansia. Turisteilimme hetken ja nappasimme paljon kuvia.

Toisena turisteiluna oli Red Fort, jonka Shah Jahan rakennutti 1600-luvulla parin muun linnoituksen lisäksi. Linnoitus oli myös melko valtavan kokoinen, ja sen sisältä löytyi areenoita joilla oli järjestetty eläintappeluita (mm. leijonat vs elefantit). Ihmettelimme linnoitusta, arkkitehtuuria ja kasvustoa hetken aikaa.

Nähtävyyksiin kyllästyneenä lähdimme syömään pohjois-intialaista ruokaa. Tilasimme puolikkaan tandoori-kanan, riisiä, naan-leipää, linssikastiketta ja pari muuta kasvisruokaa +juomat. Ruoka oli järkyttävän hyvää ja
täyttävää. Tämä koko lysti maksoi meille yhteensä n. 8e. Ruoan jälkeen varasimme junaliput Varanasiin hotlamme kautta. Edessä oli kevyt 18h / 800km matka.

Illalla kävin katsomassa menoa paikallisessa mBar-nimisessä baarissa. Baareja ei kovin montaa Delhissä ollut, ja sen kyllä huomasi. Kyseessä oli selkeästi ns. istuskelupaikka, mutta silti Bollywood-musiikki soi KOVAA ja DJ ei selkeästi osannut päättää mistä biisistä piti, koska vaihteli niitä kokoajan. Tilaa tanssimiseenkaan ei ollut, eli kyseessä ei ollut klubi. Useaan kertaan kysyin ja tulen kysymään tulevaisuudessakin itseltäni; Intian baarikulttuuri – miten se toimii.

Tutustuin saksalaiseen herrasmieheen Jürgeniin, jonka kanssa keskustelimme kebabista, politiikasta, pyöräilystä ja suhtautumisesta kerjäläisiin. Hän oli varannut joka päivälle n. 100Rp almuiksi. Tämä oli tapa, josta itsekkin myöhemmin otin oppia. Euron tai kahden kolo päiväbudjetissa sille, että voi pelastaa toisen elämästä päiviä tai viikkoja, ei haittaa.

Seuraavana päivänä tuntui, että saasteita ei enää edes huomannut. Nopeasti ihmiskeho näemmä tottuu. Kävimme nauttimassa pienehköt aamupalat ja suuntasimme Bazaarille. Juurikin sitä mitä olin kuvitellut. Huh_huh mikä meininki, niin paljon hulinaa, melua, hajuja, ihmisiä. Kauppoja oli ihan järjettömästi, kävely oli ihmisten seassa pujottelemista ja jokaisesta kaupasta huudeltiin että heillä on tarjous JUURI SINULLE. Jos kauppaan meni ja katsoi esimerkiksi paitaa kiinnostuneena, oli kohta 5 eri tyyppiä hääräämäsä ympärillä tuoden kaikenlaisia vaatteita sovitettavaksi ja yrittäen myydä ihan kaikkea. Ukotus haisi erittäin vahvasti kaikkialla.

Ukottaminen on liiankin läsnä täälä. Välillä ahdistaa olla valkoinen, ihmiset tuijottavat ja kaikki hinnat ovat ainakin puolet korkeampia kuin mitä paikallisille. Onneksi tuli hankittua saali, johon kietoutumalla voi edes vähän maastoutua kaikkeen massaan. Esimerkkinä; hengasimme katukeittiö-tyylisen paikan vieressä, siemaillen chaita. Paikallinen mies tuli ja alkoi jutustelemaan. Hän kertoi, että hänellä on muutama ystävä euroopassa ja keskustelu jatkui erittäin pitkään. Kaikki tämä päätyi siihen että hän pyysi meitä käymään kaupassaan. Tiedä sitten, oliko jutustelun perimmäinen tarkoitus kauppaan houkuttelu mutta paljon ukottamiseen nähdään vaivaa.

Ruoaksi menimme syömään etelä-intialaista. Kyseessä oli buffettityylinen ravintola, syöttölä. Ihmisiä oli järjettömästi, melu oli kova ja kokoajan lautaselle lapattiin lisää ruokaa. Ruoka oli tulista ja erittäin maukasta. Koko syö-niin-paljon-kuin-jaksat lysti kustansi 200RP (reilut 3e), juomat mukaanlukien.

Illalla kävimme tutustumassa paikalliseen kababbilaan, josta sai kasvisversiota kebabista. Termien eroavaisuus oli suhteellisen hämmentävää, varsinkin kun tuntui että siinä miten ne vaihtelivat ei ollut mitään logiikkaa. Kylläisyyden vuoksi jätimme kuitenkin kababit maistamatta ja nautimme vain pullolliset Kingfisheriä.  Nukkumaan menimme aikaisin, sillä seuraavana aamuna oli taas jatkettava matkaa juna-asemalle, kohti Varanasia.