Laos P.D.R. - Vientiane, Vang Vieng, Luang Prabang & Savannakhet

10 pisteen kysymys – arvatkaa mitä tämä kanisteri sisältää! Oikein vastanneiden kesken ei arvota mitään.

Aloitimme matkamme kohti Laosia ottamalla bussin Udon Thanista Nong Khaihin, josta ylittäisimme Laosiin johtavan sillan tuktukilla/bussilla. Matka kesti noin tunnin, joka kului nopeasti. Tuntui hyvältä puhua suomea pitkästä aikaa. Bussikyydin jälkeen pyörimme hetken Nong Khaissa etsien muistikorttia Joonaksen järkkäriin ja nauttimalla herkullisista smoothieista. Sillalle päästyämme ja maahantulokaavakkeet täytettyämme saimme visa on arrivalit yllättävän nopeasti, vaikkakin virkailijoiden itsekseenpuhumiset ja pari muuta seikkaa hämmensivät.

Laos PDR (Please Don't Rush) -meininki selvisi meille heti ensimmäisessä kuljetuksessa Laosin sisällä. Rajalta saakka meitä seurannut mies koitti houkutella meidät autoonsa ja pitkän tinkaamisen jälkeen saimme kyydin alempaan hintaan kuin mitä viralliset ”taksit” olisivat maksaneet. Kyytiin päästyämme saimme kuitenkin odottaa kuskia pitkään. Ensin hän juoksi ympäriinsä tuoden tyhjiä pulloja auton takaosaan, ja muutaman minuutin ajamisen jälkeen pysähdyimme lastaamaan auton täyteen chilikastikelaatikoita. Istuimme loput matkasta näiden laatikoiden keskellä auton takaosassa.

Vihdoin perillä Vientianessa. Ensimmäisenä kävimme tankkaamassa itsemme täyteen BBQ-kanaa sekä riisiä kasviksilla. Samalla aterialla tutustuimme myös uuteen ystäväämme, Beer Laoon, josta täytyy pulittaa n. 8000 kippiä (noin 0,80e) ISOSTA 650ml pullosta. Pyörimme ympäri kaupunkia, joka oli pääkaupungiksi suhteellisen pieni. Kaikki elämä keskittyi parin suuremman kadun + muutamien pikkukatujen varrelle. Kävimme nostamassa automaatista miljoona kippiä, eli vajaat 100€. Erään baarin terassilta vanhempi suomalainen mies, Jari, jututti meitä hetken aikaa. Jari puhui hauskaa suomienglantia ja oli _omien sanojensa mukaan_ asunut thaikuissa yli kymmenen vuotta tehden import-export duunia, ollut 1,5kk linnassa talousrikoksesta ja ollut ennen tätä kaikkea Espanjasa bilettämässä 6 vuotta. Laosissa hän oli visa runilla. Mekongin varrella kävellessämme länkkäriporukka huusi meidät liittymään seuraan. Heidän kanssaan vietimme jonkin aikaa, kunnes heidän käytös alkoi herättämään turhan paljon paikallisten huomiota. Riisiviskin ansiosta ohjelmassa oli painiotteluita, laulamista, huutamista, yleisen paheksunnan aiheuttamista ja muuta mukavaa. Poistuimme paikalta suhteellisen nopeasti.

Yöllä Joonaksella oli semirajuja kulttuurishokin oireita, joka oli välttämätönttä sillä Laos ei ulkomuodoltaan ole mikään tutuimman ja turvallisimman näköinen ympäristö. Shokki kuitenkin meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, ja pääsimme seuraavana päivänä jatkamaan matkaa Vang Viengille.Otimme päivällä lähtevän bussin, jonka piti olla perillä alkuillasta. Saavuimme kuitenkin Vang Viengille n. 8 aikaan illalla. Kaikkialla oli pilkkopimeää, pölyistä ja pahalta haukkuvia katukoiria. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme hotlan jota piti paikallinen perhe. Omistajat eivät puhuneet sanaakaan englantia joka hankaloitti perusasioiden kysymistä hieman. Phrasebookista oli tässä apua. Kävimme illemmalla syömässä Laolaisen Barbeque-setin, jossa pöydän keskellä oli grilli/keitin jossa täytyi itse kokata lihat ja kasvikset. Hintaa tällä ylitäyttävällä mätöllä oli n.3euroa.

Seuraavat päivät kuluivat pienehkön shokin parissa. Vang Viengin 'bilekeskus' räjäytti mielen sekä tärykalvot, taukoamatta. Ihmiset olivat lähes kaikki länkkäreitä, tusseilla töhrittyjä, paidattomia sekä kännissä. Ravintoloissa pyöri televisioista Frendit ja Family Guyt, monilla rafloista oli omat ”happy menut” joiden maksimaalisen sekavuustilan antavia sapuskoja/sheikkejä mainostettiin kainostelematta ulkona olevissa kylteissä. Ei tälläistä paikkaa kuuluisi olla Laosissa.

Kävimme joella kahtena päivänä, ensimmäisenä päivänä vain tarkastaaksemme menon ja toisena päivänä traktorin sisäkumien (eli tubejen) kanssa. Joki oli n.20m leveä, sen molemmilla puolilla oli baareja sekä kelluvia bambulauttoja joilla oli ihmisiä tanssimassa. Kaikenlaisia köysiratoja sekä liaanivirityksiä löytyi, kuin myös vesiliukumäki joka päättyi hyppyriin. Musiikki soi kovaa jokaisessa baarissa, sekä kaikkialla oli tarjouksia tyyliin ensimmäinen ämpäri ilmaiseksi (ämpäriin tuli siis paikallista laolao-riisiviskiä, kolaa sekä energiajuomaa). Täällä myös selvisi miksi suurin osa porukasta oli töhritty tusseilla. Esimerkkinä; joen yläjuoksulta saa ilmaisen shotin, jolloin käteen piirretään tähti. Tätä tähteä näyttämällä seuraavista baareista saa lisää juotavaa. Logiikka tälle toiminnalle oli uskomaton. Ainoa keino selvitä ko. bilekeskuksesta järjissään oli heittäytyä siihen mukaan. Biletimme siis suomalaiseen tyyliin Vastuullisesti ja Hillitysti. Edes Suomessa en ole nähnyt näin paljoa ihmisiä yhtä ”seesteisissä segiksissä” yhtäaikaa. Toisena päivänä joella ollessamme kuulimme että joku kuoli. Ihmekkös.

Kahden joella vietetyn päivän jälkeen oli pakko päästä pois. Hustlasimme bussiliput Luang Prabangiin, Laosin vanhaan pääkaupunkiin. Bussi lähtisi illalla, joten meille jäi aikaa tutustua Vang Viengin uskomattoman hienoon luontoon. Kävelimme kauas pois bilekeskuksen luota ja törmäsimme pienempään kylään, josta löysimme kyltit lähellä sijaitsevaan luolaan. Luola oli melko pieni, ja ahtaimmissa kohdissa meinasi olla hankaluuksia päästä eteenpäin. Luolan seinämät ja lattia oli kovin savista, jonka seurauksena olimme molemmat saven peitossa. Tämä ei haitannut, sillä luolan loppupäässä oli maanalainen allas jossa oli erittäin viileää vettä jossa huljuttelu pelasti läkähtymiseltä. Hyöty oli tietenkin kyseenalainen, sillä meidän piti kuitenkin päästä takaisin ylös, luolan suuaukolle, jonne vaeltamisen jälkeen olimme jälleen saven ja hien peitossa. Pääsimme kuitenkin vaihtamaan/kuivattelemaan vaatteita tämän jälkeen nettikahvilaan, jossa vietimme viimeiset hetket ennen bussin lähtöä.

Bussi oli ”VIP-minibussi” jonka ilmastointi ei toiminut, penkkejä ei saanut käännettyä ja kuski kaahasi kuin viimeistä päivää rikkinäisillä vuoristoteillä sankan sumun keskellä. Täysin hintansa arvoinen siis. Olimme perillä Luang Prabangissa klo 04 aamuyöllä. Mitkään majatalot eivät olleet vielä avanneet oviaan, joten tapoimme aikaa espanjalais-sasalaisen pariskunnan, Lauran ja Danielin kanssa käveleskelemällä ympäriinsä sekä istuen katukivetyksellä. Oli varsin kiehtovaa seurata kaupungin heräämistä. Ensin heräsivät aamupalaa koreissa kuskaavat rouvat, jotka kävelivät samaa matkaa yhteen suuntaan, mutta heti meidät nähtyään syttyi kilpailu kuka saa myydä meille riisiä ja banaaninlehteen käärittyjä kookos/sticky rice-mässyjä. Parin tunnin jälkeen Laura ja Daniel kyllästyivät etsimiseen ja ottivat 160 000kippiä (~16€) maksavan luksushuoneen, joka sattui ensimmäisenä avaamaan ovensa. Jatkoimme Joonaksen kanssa matkaa kohti toria. Kaupunki heräsi uuteen päivään käsittämättömän nopeasti. Hetki sitten ainoat ihmiset kaduilla olivat ko. ruokakauppiaat, nyt munkit keräsivät almuja, torille pystytettiin kojuja hurjaa vauhtia ja kaikkialla pyöri ihmisiä. Torilla hörppiessämme Lao-kahvia tutustuimme New Mexicosta kotoisin olevaan Maxiin, joka joi omaa kahviaan extra strongina vajaan litran kokoisesta pahvimukista. Hän reissasi ympäri aasiaa tyttärensä kanssa ja neuvoi meille suunnan mistä löytää halpoja huoneita.

Lopulta löysimme 60 000kipin (~6€) hintaisen huoneen kahdella sängyllä. Ensimmäinen päivä kului leväten. Välillä kävimme syömässä ja tutkimassa ympäristöä mutta suurin osa päivästä (ainakin itselläni) kului nukkuen. Toisena päivänä leipomo-aamiaisen jälkeen (kiitos ranskalaiset kolonialistit) vuokrasimme polkupyörät tutkiaksemme kaupunkia hieman nopeammin. Tämä oli loistava veto, sillä etäisyydet olivat lämpötilan huomioonottaen turhan suuria. Kävimme katsomassa Kiinan lahjoittamaa Laosin ex-presidentin, Kaysone Phomvihanen patsasta ja paria munkkitemppeliä, loput ajasta pyöräilimme muutenvain ympäri kaupunkia ja Mekongin viertä. Löysimme myös paikallisen torin/mini-tivolin, joka muistutti kovasti vapputoria. Oli pomppulinnaa, possujunaa, myyntikojuja laidasta laitaan, musiikkia ja niin paljon ihmisiä.

Seuraavana päivänä olikin suuntana (tiukasta aikataulusta johtuen) Vientiane ja eteläisempi Laos. Kävimme bussiasemalla ostamassa liput iltabussiin. Saimme aluksi liput väärälle päivälle mutta tämän huomasimme jo asemalla, ja pystyimme vaihtamaan liput ilman lisäkuluja. Bussimatka itsessään oli mielenkiintoinen. Kyseessä oli normaalia bussia tuplasti kalliimpi ”VIP”-bussi, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. Osa porukasta istui käytävällä muovisilla jakkaroilla. Meille kerrottiin että bussissa on vessa. Niin sielä olikin, paitsi että se oli teljetty ulkoapäin nahkahihnalla ja sen edessä oli useita laatikoita. Ei siis käytössä. Jo matkan alkutaipaleella bussi hajosi pariin otteeseen, ja jouduimme odottelemaan välillä minuutin, välillä kymmenen. Hetken edettyämme tuntui että matka alkaa sujumaan, ja samoilla hetkillä bussi törmäsi hevoskärryyn, jossa oli muutama hevonen. Tästä johtuen osa hevosista vauhkoontui ja bussin etuvalot hajosivat. Koko matka tähän saakka oli tuntunut niin epätoivoiselta, että törmäys oli lähinnä koominen lisä. n. 20minuutissa matkan järjestäjät saivat kuitenkin valot toimimaan ja matka jatkui, ONGELMITTA!

Päästyämme perille, aamu 10 aikoihin emme pysyneetkään alkuperäisessä suunnitelmassa vaan jäimme Vientianeen yhdeksi yöksi. Menimme aikaisemmin hyväksi toteamaamme hotlaan ja otimme päivän suht. rennosti. Päivän aktiviteetteihin kuului mm. kitaran soitto, paikallisen nähtävyyden (toinen patsas) tsekkaus, puistossa ilta-auringosta nauttiminen ja hyvin syöminen. Seuraavana aamuna nukuimme pommiin etukäteen tarkistetusta ilmastoidusta bussista. Menimme kuitenkin bussiasemalle ja hyppäsimme seuraavaan Savannakhetiin suuntaavaan paikallisbussiin. Meillä oli edessä yli kymmenen tunnin istuminen lähes ilmastoimattomassa bussissa, joka oli käytävää myöten täynnä paikallisia. Jokaiselta kadunkulmalta tietenkin poimittiin lisää ihmisiä kyytii, sillä ainahan on tilaa vielä yhdelle. Bussi hajosi, asiaan kuuluen, pari kertaa matkan aikana. Onneksi matkanjärjestäjät toimivat kuskeina, rahastajina, mekaanikkoina ja oppaina. Tuntui että korjaukset tehtiin vähän sinnepäin, sillä sama vetohihna(?) pamahti pariin otteeseen. Lopulta kuitenkin pääsimme perille melkein aikataulussa.

Savannakhetista ensimmäisenä mieleen iskostui rasistiset (katu)koirat jotka vihasivat meitä selkeästi sen takia että olimme valkoisia. Puukepin mukana kantaminen auttoi huomattavasti, tai ainakaan koirat eivät uskaltaneet käydä kimppuun kun sitä vähän kohotti. Etsimme majataloa pitkään. Kävi ilmi, että koko kaupungissa oli vain muutama guesthouse sillä osa oli sulkenut ovensa. Ympäriinsä palloilun jälkeen majoituimme keskeneräiseen kiviseen majataloon, joka mukavasti varastoi lämpöä koko päivän. Illalla huoneessa tuntui, että olisimme leivänpaahtimessa. Lämpötila oli ainakin +40c, läpi yön. Ihmeen väsynyt olo voi olla 10 tunnin istumisenkin jälkeen. Kävimme katukeittiössä syömässä iltapalat jonka jälkeen vetäydyimme hotlalle.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen lähdimme seikkailemaan omia teitämme. Lämpötila täälä on varsin lamauttava. Aurinko paistaa melkein kohtisuoraan ylhäältä päin, saaden aivot kiehumaan ja hien virtaamaan. Tästäkin osittain johtuen vietin suurimman osan ajastani Mekongin rannassa kirjoittaen, kitaraa soittaen ja tutkien kadun hiljaista elämää. Ympäriinsä kävelyn jälkeen Joonas löysi itsensä paikallisesta porukasta juomasta kaljaa. Joonas myös yritti käydä dinosaurusmuseossa, joka kaiken logiikan vastaisesti oli kiinni. Virallisissa aikatauluissa kylläkin lukee, että sen pitäisi olla auki maanantaista sunnuntaihin. Ehkä omistaja oli vain pitkillä päiväunilla, Laosilaisten tapoihin kuuluen. Länkkäreitä näimme koko aikana vain kourallisen. Paikalliset olivat kovin ystävällisiä ja vähän hämmentyneitäkin, nähdessään farangeja. Joka paikasta kuului tervehdyksiä ja ihmiset katsoivat hymyillen. Hymyileminen on harvinaisen tarttuvaa, ja sitä huomaa monesti itsekkin kävelevänsä ympäriinsä hymy korvissa. Erikoista miten lokaalit suhtautuvat, näinkin erilaisiin/erivärisiin, heidän silmissään outoihin ihmisiin lähtökohtaisesti ystävällisesti. Näistä asenteista monilla suomalaisilla olisi paljon opittavaa.

Kuvien laatu voisi Erään Nimeltämainitsemattoman Henkilön järjestelmäkamerasta johtuen olla huomattavasti korkeampi, mutta kun tämä haluaa välttämättä kaikki kuvansa RAW-laatuisena, joita ei pahemmin tällä miniläppärillä avata.

Liitteenä virallinen koti-ikävä -biisi (se alakerran orkesteri) josta voitte löytää kirjotusvirheeksi luulemaanne kohtaan korjauksen.

Seuraavaksi suuntana Pakse. Stay tuned!

Chiang Mai, Udon Thani & PAI!

Ennen Chiang Main bussia kulutin aikani Bangkokissa kitarasta tinkien. Alkuperäinen hinta oli n. 2300B (57,5e), 2 tunnin tinkaamisen, jutustelun ja testaamisen jälkeen sain tiputettua hinnan 1500Bahtiin (37,5e). Pitkien neuvotteluiden seurauksena sain kaupanpäällisiksi myös kantolaukun, joka tosin oli käytetty ja liian iso ko. kitaralle, mutta silti toimiva.

Paljon temppeleitä, halpoja ravintoloita ja hämmentäviä pariskuntia (eli vanhoja isomahaisia länkkäreitä + nuoria thaityttöjä). Fiilikseni Chiang Maista voidaan tiivistää näihin kolmeen asiaan. Saapuessani Chaing Maihin lämpötilan tippuminen oli varsin mieluisa yllätys. Pitkästä aikaa sai vetää pitkähihaisen päälle kun istuimme tuktukin kyydissä. Tutustuin myös tsekkiläiseen mieheen, joka tekee elantonsa matkustamalla ja tekemällä pikkuhommia tien päällä sekä ostamalla tavaraa Aasiasta ja myymällä ne hyvään hintaan kotimaassaan. Sama herra näytti minulle yli puolet halvemman majoituksen kuin mihin olin Bangkokissa tottunut.

Vietin Chaing Maissa vain yhden päivän, joka oli tarpeeksi. Aikaisemmat päivät Bangkokissa olivat täyttäneet senhetkisen metropoli-sietokykyni. Päivä kuluivan ympäriinsä palloillen sekä syöden pohjoisthaimaalaista ruokaa. Paikallinen curry oli herkullisin ja hintaansa nähden liian edullinen setti (possucurry + läjä riisiä + salaatti + olut maksoi 2,5€). Tämä ruoka pääsikin listalle ruoista, joita täytyy opetella kokkaamaan kotona. Chiang Main yleinen ilmapiiri ei ollut kovin mieluisa. Kaikkialla oli 'tyttöbaareja' joiden asiakkaista 99% oli juurikin näitä vanhempia miehiä joilla oli selvästi liikaa rahaa. Illalla löysin itseni kuitenkin istumassa kahden brittitravellerin kanssa kattoterassilla jakamassa tarinoita omista reissuista. Dean ja James olivat toiset ei-ärsyttävät britit joihin olin törmännyt.

Seuraavana aamuna checkoutin sekä aamiaisen jälkeen suuntana oli Pai. Pitkän tinkaamissession jälkeen tuktukin hinta tippui alle puoleen alkuperäisestä ja tyytyväisenä nautin 15min Edullisesta matkasta kohti bussiasemaa. Bussiasemalta ostin lipun Paihin, hintaan 120B. Kyseessä oli minibussi, eli suurehko paku jonka takaosa oli ahdettu täyteen penkkejä. Matka kesti n. 3,5h joka kului nopeasti polvet suussa, vuoristomaisemia ihaillen. Matkan aikana oli yli 600 mutkaa (laskettu fakta!) ja helpommin matkapahoinvoinnista kärsivällä olisi ollut vaikeaa.

Perille päästyämme lähdin etsimään erään israelilaisen minulle suosittelemaa majataloa, P.S. Riverside. Vähän kyseltyäni sainkin hyvät ohjeet ja löysin Riversiden nopeasti. Kyseinen paikka oli uskomaton. Joen varrella, paljon pinta-alaa, kasvillisuutta, viljelyksiä sekä mitä eriskummallisimpia eläimiä. Pari savimökkiä, loput bambubungaloweja. Ilmainen keittiö, vesi, netti sekä kalastusvälineet. Hintakin oli varsin kohdillaan; savimökeistä joissa oli oma vessa 300B ja bungaloweista joissa oli jaettu vessa, 200B (5e). Valitsin bungalowin terassin takia, sillä mitä levyttely olisi ilman riippumattoa. Ensimmäisenä asiana suihkun jälkeen asetin riippumattoni paikoilleen ja otin päiväunet.

Päivät kuluivat uskomattoman nopeasti. Viereisessä mökissä asui espanjalainen pariskunta, jotka tekivät tatuointeja ja lävistyksiä alennetulla hinnalla. Usein päiväuneni keskeytti tatuointikoneen surina. Toisessa mökissä asuivat kaksi sveitsiläistä longboardaajaa sekä yksi kiinalainen tyttö. Heidän kanssaan lähdin eräänä päivänä etsimään Pain kuuluisia vesiputouksia vuokraamillamme (manuaali!)skoottereilla. Mutkittelevilla vuoristoteillä vanhalla skootterilla ajelu oli mahtavaa, vaikkakin välillä kuumotti että niinkin vanha pyörä hajoaa alle. Ensimmäiset 'putoukset' jotka löysimme olivat kuivan kauden takia lähes olemattomia, kunnes viimein löysimme n. 5m korkean kosken, jota pystyi kutsumaan vesiputoukseksi. Hetken huljuteltuamme kuitenkin siirryimme takaisin heidän bungalowin terassille istumaan iltaa.

Seuraavina päivinä lainasin virvelin paikan omistajalta ja lähdimme hänen kanssaan läheiselle järvelle. Kävimme paikallisessa kalastustarvikeliikkeessä ostamassa syöttejä sekä koukkuja. Pitkän ja kuoppaisan hiekkatien jälkeen eteemme avautui laakso, jossa tämä pieni järvi sijaitsi. Lähistöllä oli vain muutamia taloja.  Valitsemamme ajankohta oli kuitenkin väärä eikä kala syönyt ollenkaan. Matthewilta (Riversiden omistaja) loppui kärsivällisyys parin tunnin kuluttua, ja lähdimme takaisin. Illalla menin katsomaan paikallisen baarin meiningin. Tuntui että suurin osa asiakkaista olivat (taas) Thaimaassa asuvia länkkäreitä jotka käyvät joka perjantai samassa paikassa. Pelasimme baarimikon kanssa juomapeliä, panoksena se, että häviäjä juo vettä. Tämä jatkui n. 10 (vesi)shotin verran kunnes molempien mahat olivat liian täynnä jatkaaksemme.

Seuraavana päivänä menin ko. järvelle yksin. Ajoitukseni oli tällä kertaa parempi, sillä välillä kala jopa söi. Pian seuraani liittyi paikallinen mies, kolmen vavan kera. Hän ei puhunut paljon englantian, enkä minä thaita, mutta pystyimme kaikesta huolimatta kommunikoimaan suhteellisen hyvin elekielellä. Hänen nimensä oli Oo, ja hän oli kotoisin Chaing Main lähistöltä. Muutamien tuntien jälkeen hänen perheensä liittyi seuraamme rannalle. Vaimo sekä kaksi lasta. Heidän aikeinaan oli viettää rannalla koko yö. Yhtäkkiä löysin itseni viettämässä piknikkiä rannalla heidän kanssaan. Joimme riisiviskiä ja totesimme Oon kanssa useaan, otteeseen kippistelemällä ja kättelemällä (?) olevamme kavereita. Söimme (eläviä) katkarapuja joita Oo pyydysti verkolla järvestä, maustettuna vihanneksilla, yrteillä, limellä ja chilillä. Tämä sopi riisiviskin kanssa täydellisesti. Oo myös sanoi, että koska vain olen Bangkokissa tai Chiang Maissa, minun pitäisi soittaa hänelle niin hän tarjoaisi ilmaisen yöpaikan sekä kyydin välillä Chiang Mai – Bangkok, tai toisinpäin. Välillä molemminpuoliset väärinymmärrykset saivat aikaan hysteerisiä nauruja. Tunnelma oli erittäin vastaanottavainen. Taas tuli todettua, että paljon saa kommunikoitua ilman yhteistä kieltä, vaikkakin kommunikaatio olisi vain eleitä ja rantahiekkaan piirrettyjä ympyröitä. To do-listalleni ilmestyi ehdottomasti Oolle soittaminen, kun seuraavan kerran saavun Thaimaahan.

6 yötä Pailla vietettyäni edessäni oli viimeinen ilta. Tutustuin Pascaliin, saksalaiseen nuorukaiseen joka oli myös ensimmäistä kertaa yksin pitkällä matkalla. Vietimme päivän ympäriinsä ajellessa sekä hyvin syöden. Illaksi haimme pullon Oon minulle tarjoamaa riisiviskiä, hintaan 1,5e. Pystytimme ison nuotion joen rannalle. Jo nuotion kasausvaiheessa seuraamme liittyi Sunny, Thaimaasta kotoisin oleva taiteesta kiinnostunut herrasmies. Kun saimme nuotion sytytettyä, se houkutteli ihmisiä paikalle kuin valo hyttysiä. Pian seuraamme liittyi Christina, joka oli kotoisin Malesiasta. Soitimme kitaraa, välillä kahta yhtäaikaa, lauloimme. Munniharppu herätti suurta kiinnostusta. Pian seuraamme liittyi lisää ihmisiä, mm. pariskunta Venäjältä sekä nuori mies Kanadasta. Sytytimme lyhtyjä, jotka toimivat vähän niinkuin kuuma-ilmapallot. Lyhty sytytetään, ja yläosa joka oli paperia täyttyy kuumasta ilmasta / kaasuista. Tämä lyhty lähetetään ilmaan hyvän karman sekä pahalta suojeluksen toivossa. Kaikki tämä eslakoitui siihen, että seuraamme liittyi pari muusikkoa jotka pitivät 'esityksen' soittaen kitaraa ja laulaen mitä uskomattomimmin. Koko ilta oli maaginen. Tähän muistoon oli hyvä lopettaa energian lataaminen, ja keskittyä jälleen oleelliseen.

Seuraavana päivänä otin samanlaisen minibussin Chiang Maihin. 3,5 tunnin ja useiden mutkien jälkeen löysin itseni jälleen Chiang Main bussiasemalta. Varasin lipun samalle illalle kohti Udon Thania. Tankkasin pohjoisthaimaalaista halpaa ruokaa niin, että matkalla minun ei tarvitsisi syödä. 10 tunnin bussimatkan jälkeen kuudelta aamulla, löysin itseni vieläkin kylmemmästä Udon Thanista, ukottavien tuktuk-kuskien ympäröimänä. Pitkään tingattuani sain ok-hintaisen kyydin keskustaan ja löysin kuin löysinkin hotlan, joka oli kallis mutta luksus. Tätä luksusta en ollut osannut edes kaivata. Sähköt, ilmastointi, kuumaa vettä, langaton verkko jokaisessa huoneessa sekä sänky johon voisi uppoutua päiviksi. Viettäisin täälä kuitenkin vain yhden yön, joten 390B ei ollut paha sijoitus hetkellisestä luksuksesta. Udon Thani itsessään oli kuin pienempi Chaing Mai, ilman temppeleitä ja halpaa ruokaa. Päivällä söin hyvin ja keskityin kirjoittamiseen, illalla kävin tutkimassa ympäristöä vain todetakseni että meno oli ikävästi samanlaista kuin Chiang Maissa. Seuraavana aamuna heräsin kun Joonas soitti olevansa bussiasemalla ja varmisti hotellini nimen. Kohta Joonas ilmestyikin paikalle, jonka jälkeen nukuimme vielä muutaman tunnin ennen etenemistä. Kävimme aamiaisella ja otimme tuktukin bussiasemalle, josta suunnistimme Nong Khaihin. Nong Khai on kaupunki joka sijaitsee Thaimaan ja Laosin välisen sillan vieressä. Tältä sillalta ylittäisimme rajan Laosiin.

Bonuksena Pailla tapaamieni tyyppien tekemä musiikkivideo, joka toteutettiin kolmessa päivässä.

City of angels + Koh Phangan

Juuri kun olin tottunut intialaisten tapaan puhua englantia, se jää kokonaan taakse ja tilalle tulee thaimaalaisten pitkäksi venytetyt tavut ja erittäin absurdilta tuntuva tapa ääntää yksinkertaisimmatkin sanat. Lentokoneessa kiitin suuruudenhulluuttani kun varasin lippuja massipäissäni ja valitsin extrana lisää jalkatilaa. Lentomatkalla hihittelin vieressä istuvalle intialaiselle joka yritti ostaa vettä rupioillaan. Lentoemännille nämä eivät kuitenkaan kelvanneet, sillä kaikissa seteleissä oli pieniä repeytymiä. Thaimaassahan rahaa kunnioitetaan hyvin paljon ja on mm. laitonta astua sen päälle, koska kaikissa on kuva heidän kuninkaastaan, Bhumibol Adulyadejsta. Kun intialainen alkoi korottamaan ääntään ja valittamaan henkilökunnalle pelastin tilanteen antamalla hänelle yhden omista 10rupian seteleistäni. Osanottoni asiakaspalvelijoille ympäri maailman jotka saavat tuta asiakkaan raivon.

Astuttuani ulos lentokentältä totesin olevani oikeasti tropiikissa. Järkyttävän kuuma ja kostea ilmasto, jopa yöllä. Katukuva oli erittäin siisti ja mukavan oloinen. Intian jälkeen kaikki tuntuu niin helpolta.. Nappasin taksin jota ajoi puhelias nainen. Matkan aikana kentältä hostellille sain lyhyen kurssin miten puhua thaita ja miksi skytrain on pelottava (?). Hotlalle päästyäni lähdin hakemaan 7elevenistä syötävää, ja heti ensimmäisen nurkan takaa eteeni pomppasi ladyboy. Tervetuloa Thaimaahan.

Thaikkuruoka tuntui erittäin brutaalilta intialaisiin mättöihin tottuneena. Maha oli kokoajan sekaisin enemmän tai vähemmän ja ruokaa tilatessa sai oikeasti varoa sen spicy-vaihtoehdon kanssa. Bangkokissa liikkuminen oli hivenen hankalaa. Paljon tuli käveltyä mutta pidemmille matkoille oli hankala löytää taksia. Melkein mikään taksi ei suostunut käyttämään mittaria tai sitten ne ajoivat pois kun kerroin, mihin haluan mennä. Tuk tukeistakin kannattaa pysyä kaukana, sillä ukotushintansa alentanut kuski halusi joko yhden tai useamman pysähdyksen ”kaverin matkatoimistossa” ennen lopullista sijaintia.

Ensimmäisenä iltana kävin tsekkaamassa Brown Sugar-nimisen jatsibaarin/ravintolan, jota Lonely Planet suositteli. Virhe. Suositus näkyi paitsi baarin kyltissä, myös hinnoissa. Paikalla ei ollut ketään mutta musiikki oli sentään hyvää. Jatkoin seikkailuani kohti väkirikkaampia paikkoja. Myöhemmin illalla ihmettelin loistavaa basistia joka soitti livemusiikkia eräässä kadunvarsiravintolassa sekä tutustuin belgialaiseen tyttöön, joka oli myös yksin reissussa ja vietti viimeistä iltaansa Thaimaassa. Juttelimme pitkään kaikesta ja hän piti pienen kierroksen esitellen paikkoja, mm. Khao San roadia ja sen ympäristöä. Khao San oli kirkkaasti hulluin paikka missä olen käynyt. Koko katu oli ihan täynnä ihmisiä, kauppoja, baareja, ylihintaisia katukojuja, ukottajia ja kaikki halusivat myydä jotain Juuri Sinulle. Luonnolisesti länkkäreitä oli enemmän kuin paikallisia. Jokainen baari soitti omaa musiikkiaan volumet kaakossa. Kaaos oli järkyttävä mutta kiehtova.

Päivät kuluivat kaupunkia tutkiessa, hyvää ruokaa syöden ja vatsaa rauhoitellen. Yhtenä päivänä otin hieronnan kadulla sijaitsevissa hierontapisteissä. Joka paikassa oli hierontatuoleja, joihin voi istua ja ottaa jalka/hartia/päähieronnan samalla ihmetellen kadun hulinaa. Tunnin pituinen setti kustanti n.6€. Yksin reissaamisen hyvät puolet kävivät ilmi hyvin nopeasti. Ravintoloissa ihmiset kutsuivat pöytäänsä ja muutenkin tuntui, että kaikki olivat paljon vastaanottavaisempia. Eräänä iltana kävelin pienemmällä kadulla Khao Sanin läheisyydessä, kun eräästä pöydästä kuului kutsu liittyä heidän seuraansa. Neljän ihmisen reissaajaporukka oli myös saapunut Intiasta ja jutun juurta riitti. Heidän kanssaan ilta päättyi Bangkokin klubielämään tutustuen.

Seuraavana päivänä aamupalaa nauttiessani katukeittiössä seuraani liittyi kasa omanikäisiäni paikallisia. Heitä huvitti suuresti yritykseni puhua thaita ja tästäkin seurasi pieni kielikurssi. Vaihdoimme yhteystietoja ja loput päivästä vietinkin yhden porukkaan kuuluneen paikallisen tytön kanssa. Kävimme puistossa, syömässä niissä halvemmissa paikoissa joita en olisi ikinä löytänyt ilman häntä ja juttelimme kaikesta. Jatkoimme hengailua myös seuraavana päivänä ja lounastaessamme alkoi satamaan vettä erittäin paljon. Vesisade vain jatkui ja jatkui, kunnes lopulta kaduilla oli n.20cm vettä ja viemärit pulppusivat lisää. Viemäreistä nousi myös ylös kymmeniä torakoita ja rottia turvaan tulvalta. Kadulla kävellessä sai väistellä pakoon säntääviä torakoita ja katua ylittäessä piti ottaa kengät pois ja kahlata autotien yli torakoiden munien keskellä. Lopulta sade laantui ja tunnin kuluttua kadut oli tyhjätty vedestä ja siivottu. Uskomattoman tehokasta.

Bangkokissa löysin myös paistettujen sirkkojen / matojen hienouden, soijalla ja mustapippurilla maustettuna tietenkin. Loistava snäkki mihin tahansa väliin päivää ja ravintoarvotkin ovat kohdillaan. Ehkä kymmenen vuoden päästä ötököitä opitaan käyttämään ravintona muuallakin. Energiakustannukset näiden tuottamiseen ovat naurettavan pienet. Sirkkamakaronilaatikko tai pad thai bambumadoilla toimisi. Pitänee kokeilla moisen kokkausta.

Bangkokista ostin lipun Koh-Phanganille. Kovin turistisoitunut koko saari on mutta niin kuuluisa että pitäähän se nyt nähdä kun täälä saakka ollaan. Bussi + venematka hoitui Amin (paikallinen tyttö jonka kanssa hengasin) avustuksella hyvästä travel agencystä halpaan 600B hintaan. Bussimatkalla tutustuin italialaiseen yli vuoden reissanneeseen mieheen ja ranskalaiseen ylisosiaaliseen bilehileeseen. 11h bussimatkan jälkeen herätys oli mitä erikoisin. Matkan järjestävät tulivat bussiin sisälle ja alkoivat huutamaan ”Everyone get out NOW!” ja hirveällä kiireellä meidät tiputettiin bussista tienvarressa sijaitsevaan kahvilaan. Erittäin hämmentyneinä odottelimme pitkään jotain informaatiota. Odotellessani tutustuin amerikkalaiseen tyttöön, Kimiin, joka oli menossa saarelle opiskelemaan joogaopettajaksi. Lopulta saimme veneliput ja bussikin saapui. Bussi vei meidät satamaan, josta hyppäsimme veneeseen. Vene oli ahdettu täyteen ihmisiä mutta onnistuin löytämään paikan lähi-itämaiselta näyttävän miehen vierestä. Kävi ilmi että hänkin on amerikasta ja hänen nimensä on Navid. Navid oli ollut kiertämässä Kamputseaa sekä Vietnamia ennen Thaimaata. Myöhemmin myös Kim liittyi seuraamme ja 2 tuntinen venematka oli ohi nopeasti. Sovimme Navidin, Kimin ja Deanin (Navidin reissukaveri) kanssa että nappaamme yhteiskuljetuksen saaren pohjoisosaan, Chalok Lamiin, heti ruoan jälkeen.

Päästyämme perille saaren pohjoisosaan, lähdimme Navidin ja Deanin kanssa etsimään bungalowia rannasta. Vettä satoi kaatamalla joka hieman hankaloitti etsintää. Löysimme kuitenkin luksusmallin bunglalown hintaan 200B/hlö. Vietimme tässä mökissä kaksi yötä ja aika kului nopeasti. Makoilimme riippumatoissa, uimme ja seikkailimme ympäri saarta skoottereilla. Goan tiet tuntuivat kovin helpoilta kun vertaa täälä oleviin teihin. Ylä- ja alamäkiä on enemmän kuin tarpeeksi, tiellä on hiekkaa ja kaikenkokoisia kuoppia. Phanganin yleisin syy reissareiden terveysongelmiin onkin liikenneonnettomuudet. Eräänä päivänä kun olimme internetkahvilassa vieressäni puhui tyttö skypessä, suomeksi! Hänen nimensä oli Maria ja hän oli ollut ko. Saarella jo viisi viikkoa sukeltamassa. Vietimme yhden illan porukassa ja Maria vei meidät joihinkin synttärikekkereihin, joka oli täynnä länsimaalaisia jotka asuivat täälä. Meno oli nuorekkaan keski-ikäistä.

Paikallaan pysymiseen nopeasti kyllästyneinä päätimme Navidin kanssa lähteä etsimään majoitusta etelämmästä, Hat Thianilta, pieneltä rannalta johon ei mene edes autotietä. Sinne pitäisi ottaa vene Hat Rinistä. Hedelmäshakeja nauttiessa ja karttaa ihmetellessä ravintolan pitäjä kysyi mihin olemme menossa. Vastasimme että Hat Riniin, jonka jälkeen nainen sanoi että hän voi tilata meille taksin hintaan 300B. Kuulosti ok-hintaiselta ja hyvältä diililtä. Palautimme prätkät ja hyppäsimme hänen tilaaman taksin kyytiin. Taksikuski vaikutti varsin erikoiselta, mm. hihitteli itsekseen ja popitti 2000-luvun alun listahittejä volumet kaakossa. 10 minuuttia edettyämme aloimme katsomaan ympärillemme. Taksikuski kääntyi jonkin sortin National Parkkiin. Olimme menossa johonkin ihan muualle kuin sovittiin. Pyysimme kuskia pysäyttämään ja aloimme selvitellä asiaa. Kuski sanoi että hän on viemässä meitä Hat Salatiin, joka on täysin päinvastaisessa suunnassa kuin Hat Rin. Sanoimme, että meidän pitää päästä Hat Riniin. Kuski pyysi tästä 700Bahtia. Sovimme Navidin kanssa että antaisimme kuskille 90B bensoista ja käytetystä ajasta ja poistuisimme kyydistä ja etsisimme uuden kyydin. Kun Navid yritti ojentaa kuskille 90Bahtia, kuski flippasi täysin. Raivokkaan u-käännöksen jälkeen hän lähti ajamaan takaisin järkyttävää vauhtia. Lentelimme autossa puolelta toiselle sillä turvavöitä ei ollut. Ikuisuudelta tuntuneen matkan jälkeen olimme taas lähtöpisteessä. Hyppäsimme ulos autosta ja koitimme antaa 90Bahtia kuskille uudelleen. Hän otti setelit, ryttäsi ne ja paiskoi ne maahan. Hän vaati meitä maksamaan 300B matkasta. Alkoi täysin Thaimaan käytösetiketin vastainen huuto ja riehuminen kuskin osalta. Hän otti meistä kuvia puhelimellaan ja puhui poliisista. Pari muutakin paikallista tuli ihmettelemään mitä oikein tapahtui mutta poistuivat paikalta nopeasti. Lopulta annoimme molemmat kuskille 100B elämämme huonoimmasta taksikyydistä ja kävelimme pois. Luulimme että tilanne loppui tähän ja olimme suuntaamassa läheiseen travel agencyyn kyselemään kyyditystä Hat Riniin. Yhtäkkiä taksikuski autoineen ilmestyi taaksemme ja alkoi huutamaan travel agencyn tytölle jotain poliiseista ja muusta. Jatkoimme matkaa. Menimme pienelle rantatielle johon autoilla ei ollut pääsyä. Olimme menossa kysymään länkkäriravintolasta neuvoa kun taksikuski ajoi meitä kohti SKOOTTERILLA. Hän oli käynyt vaihtamassa ajoneuvoa että voisi seurata meitä paremmin. Pitkän harhailun ja rannalla piileskelyn jälkeen saimme hänet kuitenkin karistettua.

Saimme sovittua kohtuuhintaisen kyydin Hat Riniin. Päästyämme perille olimme kuin eri maailmassa. Ranta oli täynnä nuoria ja aallot olivat valtavia. Mieleeni muistui Goan backpackerghetto Arambol. Hat Rin on siis se paikka, josa Full moon partyt järjestetään joka kuukausi. Tarkoituksenamme oli ottaa vene pohjoiseen pienemmälle rannalle mutta venekuskit koittivat ukottaa meiltä 300B kyydistä, joka normaalisti oli max. 200B. Ukotukseen täysin kyllästyneenä hylkäsimme suunnitelmamme ja nappasimme huoneen Hat Rinistä. Illalla ympäriinsä palloillessamme kävin tiedustelemassa hyviä snorklauspaikkoja etelästä. Travel Agencyn tyttö kuiitenkin sanoi että kaikki hyvät riutat ovat pohjoisessa, ja että he järjestävät päivän pituisen matkan sinne seuraavana päivänä. Normaalisti olisin erittäin skeptinen järjestettyä matkaa kohtaan mutta hinta oli tässä niin alhainen, että ei siinä paljoa menettäisi. Ainakin olisi jotain tekemistä tiedossa koko päiväksi.

Seuraavana aamuna suuntasimme matkatoimistolle ja hyppäsimme lava-auton kyytiin. Auton lavalla oli kolme suomenruotsalaista ja kaksi ruotsalaista tyttöä sekä yksi englantilainen nuori herrasmies. Heitimme huonoa läppää koko automatkan, joka muistutti lähinnä vuoristorataa saaren teiden takia. Päästyämme veneeseen tutustuimme Vaniin, matkan järjestäjään joka oli alunperin kotoisin Amerikasta mutta nykyisin asuu Thaimaassa rahoilla joita hän sai sijoittamalla Googleen 15 vuotta sitten. Van oli erittäin rento ja kertoi meille nippelitietoa Thaimaasta ja kaikesta minkä ohi menimme tai mistä kysyimme. Matkan ensimmäinen pysähdys oli vesiputous. Päästäksemme sinne meidän piti kahlata koskien läpi, hyppiä ja kiivetä kiviä pitkin korkeammalle paljain jaloin. Vesiputous itsessään oli n. 10m korkea ja kävimme uimassa sen alla. Putouksen jälkeen söimme ilmaisen lounaan (Pad Thai-annos kera kanan) jonka jälkeen suuntasimme takaisin veneeseen. Van teki kaikille drinkit ja tarjoili kasoittain tuoreita hedelmiä. Vedimme snorklausvälineet päälle ja hyppäsimme veteen. Kaloja houkuteltiin paikalle heittämällä leipää veteen. Kaiken värisiä ja kokoisia kaloja saapui paikalle psykedeeliset määrät silmänräpäyksessä. Muutaman kuvan napattuani kamerasta loppui tietenkin akku, ja suurimmat kalaparvet jäivät ikuistamatta. Snorklailun, uimisen, syömisen ja juomisen jälkeen lähdimme takaisin kohti Hat Riniä. Matkalla takaisin aallot olivat valtavia ja pariin kertaan vene hyppäsi ilmaan niiden voimasta. Illalla kävimme suomenruotsalaisten tyttöjen + britin kanssa rannalla ihmettelemässä tulishowta. Pitkään emme kuitenkaan viipyneet koska aamulla oli taas jatkettava matkaa. Kaikenkaikkiaan koko retki oli mahtava kokemus ja todellakin 600B arvoinen.

Seuraavana päivänä checkoutin jälkeen lähdimme kohti Thong Salaa. Vuokrasimme pyörät sieltä tulevaisuutta ajatellen (paatti pois lähtee samasta sijainnista) koko loppuajaksi. Etsimme länsirannikolta edullista ja rauhallista bungalowia. Löysimme yhden, joka jälkeenpäin osoittautui pienehköksi pettymykseksi. Viivyimme sielä kuitenkin pari päivää ja hajoilimme vieressä mekastaviin brittiporvareihin. Paikan pitäjä oli kuitenkin erittäin mukava ja hänen ansiostaan emme lähteneet heti ensimmäisen yön jälkeen. Toisena iltana terassillemme lensi pingispallon kokoinen koppakuoriainen. Ääni mitä ko. ötökkä piti oli ihan järkyttävä ja sillä tuntui olevan jokin fiksaatio päästä sisälle mökkiin. Lopulta koppakuoriainen lähti lentämään meitä kohti ja Navid huitaisi sitä lasipullolla (kahden harhalyönnin jälkeen) kaikilla voimillaan. Kuului kova KLING -ääni ja koppakuoriainen lensi useita metrejä viereiseen puskaan. Nauroimme hysteerisesti ainakin 10min.

Lopulta tuli aika jatkaa eri teitä. Navid lähti takaisin Danin luokse jonka sukelluskurssi oli loppumaisillaan ja itse löysin tuntien etsimisen jälkeen täydellisen bungalown suht. hiljaiselta rannalta läheltä koralliriuttoja. Viimeiset päivät kuluivat Hyvässä Seurassa skootterin täyttä bensatankkia häikäilemättömästi kuluttaen, snorklaillen, hammockissa lojuen, kirjaa lukien sekä uiden. Onnistuin myös puhkaisemaan skootterin takarenkaan jo toiseen kertaan. Hintaa tälle tuli 200B ja ukottamista yritettiin jälleen. Snorklaaminen oli aluksi hyvin kuumottavaa, mutta muutaman kerran jälkeen pujottelin kasvien välissä ja väistelin merisiilejä kuin kala konsanaan. Vähän harmittaa, että sukellus jäi kokematta. Toisaalta rahoilla mitä sukelluskurssiin pitäisi sijoittaa elää viikon-kaksi missä tahansa Aasiassa, ja pitäähän jotain jättää kokematta seuraavaa reissua varten.

Muutamien öiden jälkeen nappasin veneen takaisin kohti Bangkokia, mihin Joonas lentää Suomesta. Lipun varattuani kuitenkin selvisi että päivät olivat menneet hieman sekaisin ja Joonas saapuisikin vasta 21.2. Tämä tarkoitti viikkoa lisää odottelua. Suunnitelmani muuttui samantien ja päätin suunnata pohjoiseen Chiang Maihin. Siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Goa, Panaji, Delhi

Tälläinen kaveri asusti samassa mökissä koko Goalla vietetyn ajan. Nimesimme sen Joonakseksi. Joonas häädettiin mökistä useaan otteeseen, mutta aina se löysi tiensä takaisin. Eniten Joonas viihtyi vessassa, joka ei seinien puolesta ollut millään tavalla tiivis. Pitkien kuvaussessioiden jälkeen Tiitus onnistui nappaamaan Jstä näinkin onnistuneen kuvan, kun laittoi kameraan ruoka-kuvausasetukset päälle.

Asiaan. Pitkän etsinnän jälkeen pääsimme eroon Arambolin länkkäritäyteisestä menosta ja löysimme majatalon pienemmältä rannalta, Morgimin ja Aswemin rajalta. Paikan nimi oli Zorba the Buddha, ja ilmeisesti kyseessä oli jonkin sortin perheyritys. Paikan pitäjä Navin ja muu henkilökunta oli erittäin mukavaa, saimme mm. alennuksia resortin omasta ravintolasta (vaikkakin ruoalle sielä todettiin huonohko hinta-laatu -suhde) ja saimme apua kaikessa, mitä ikinä kysyimmekään.

Joonaksen lisäksi paikassa oleskeli paljon muitakin eläimiä, mm. laiskoja kissoja, koiria jotka myllyttivät useasti keskellä yötä, PALJON erilaisia muurahaisia jotka ilmeisesti saivat kiksejä ihmisen pureskelusta, sydämentykytystä aiheuttavia hämähäkkejä (myös niitä isompia), tuhatjalkainen joka huuhdottiin vessasta alas sekä tietysti lintuja, jotka lauloivat mitä erikoisemmilla äänillä. Osaa niiden äänistä voisi käyttää samplena musiikin teossa, niin tasaisia ja laajoja äänialaltaan ne olivat. Bird beatbox, miksi ei?

Ensimmäisinä öinä tuli herättyä useaan otteeseen sängyn spartalaisuudesta johtuen (semiohut patja joka oli aivan liian lyhyt lisäpatjasta huolimatta) sekä äänistä mitä tuli mökin sisältä ja ulkoa. Aamulla mukavana yllätyksenä oli jyrsitty saippua. Jokin suht. isoilla hampailla varustettu jyrsijä oli keksinyt siitä oivan välipalan. Alkujärkytyksen helpotettua suurin osa ajasta tuli joko nukuttua, uitua, syötyä, makoiltua riippumatossa/rannalla tai ajellen ympäriinsä skootterilla, tutkaillen ympäristöä. Lälläripyörän vuokraus maksaa täälä n.200-400rupiaa päivä, riippuen miten pitkäksi aikaa sen ottaa. Lisäksi kaikki niistä olivat (tottakai) viritettyjä.

Toisena päivänä skootteristamme hajosi rengas, kun olimme ajelemassa pohjoisessa. Alamäessä koko pyörä alkoi heilumaan jonka seurauksena parkkeerasimme tien viereen. Rengas oli jo vanha, ja pelonsekaisilla fiiliksillä mietimme, ukotetaanko meidät maksamaan koko rengas. Yritimme liftata takaisin huonolla menestyksellä. Hetken odottelun jälkeen haluamaamme suuntaan meni bussi, joka poimi meidät kyytiin tien vierestä. Lopulta renkaan hinnaksi tuli 400rp, joka oli hinta skootterin kuljetukselle tien vierestä talliin korjattavaksi. Koko rengasta emme joutuneet (käsittääkseni) maksamaan. Jälleen kerran, kaikki meni paremmin kuin oletimme.

Vuokrasimme toisesta paikasta skootterin lopuiksi päiviksi kulkemisen ja paikkojen tutkiskelun helpottamiseksi. Etsimme niitä hämyisimpien näköisiä katukeittiöitä ja löysimmekin muutaman erittäin loistavan jonka hintoja turismi ei ole vielä päässyt nostamaan. Näistä paikoista myös selvitimme, mistä paikalliset ostavat kalansa, tulevaisuuden puuhasteluita varten.

Goa ja kaikkialla myytävät superhalvat ja tuoreet hedelmät pelastivat usemmankin aamun. Kokonainen vesimeloni maksoi n. 70 senttiä, papaya irtosi samaan hintaan, kilo rypäleitä maksoi euron, banaanit ~50senttiä/kilo, samoin ananas. Paikalliset ovat myös hiffanneet oleellisen appelsiinin/mandariinin/klementiinin/satsuman nimeämisessä – kaikki tottelevat nimeä orange. Tietysti eri kokoiset oranssit olivat eri hintaisia, mutta kaikenkaikkiaan systeemi on erittäin toimiva. Hedelmien ohella söimme paljon seafoodia ja tietenkin niitä perus intialaisia dishejä. Vaikka olisinkin sortunut länkkärisapuskaan kerran tai kaksi, en sitä tässä myöntäisi.

Toiseksi viimeisenä ja viimeisenä päivänä kävimme kalatorilla ihmettelemässä menoa. Ensimmäisellä käynnillä mukaan tarttui white red snapper, sekä pienikokoinen kingfish. Nämä kokkasimme majapaikan alueelle tehdyssä nuotiossa kattilalla, jonka saimme lainaksi paikan henkilökunnalta. Mausteiksi hankimme ne simppelit; voi, suola, mustapippuri ja lime. Toisella kerralla nappasimme mukaan 3,5 kg tonnikalan, jonka valmistimme barbeque-tyyliin nuotiolla hiilloksen päällä grillaillen. Kyytipojaksi paistoimme kourallisen katkarapuja. Tämä reilun kolmen kilon möhkäle kustansi reilun euron. Yllättäen fisu oli hieman eri makuista kuin mikään purkkitonnikala.

Kalatorilla oli hauska huomata, millaisia reaktioita esimerkiksi kiitoksen sanominen paikallisella kielellä herättää. Niin paljon hymyä ja naurua. Goalla moni länkkäri tuskin vaivautuu opiskelemaan kieltä edes perussanojen verran. Tuntui, että kaikilla oli enemmän tai vähemmän biletysmentaliteetti. Toisaalta en odottanutkaan muuta. Kun tiedustelimme muutamalta tapaamaltamme itävaltalaiselta jotain pienempiä paikkoja, he sanoivat että Arambol (meidän silmissämme backpackerghetto pahimmasta päästä) on yksi pienimmistä. En edes halua tietää, millaista meno on etelämmässä. Miten paljon asiat muuttuvat viidessä – saatika kymmenessä vuodessa. Jos haluaa jotain kosketusta Goalaiseen kulttuuriin, kannattaa mennä mahdollisimman pian.

Enempää tarinoita ei Goasta valitettavasti irtoa. Aika kului riippumatossa löhöillessä, rannalla käristellessä, uidessa, skootterilla seikkaillessa ja hyvästä ruoasta nauttiessa. Meno oli seesteisen kiireetöntä muutamaa satunnaista tapahtumaa lukuunottamatta. Viimeisenä päivänä nappasimme bussin Mapusaan, josta otimme toisen bussin Panjimiin. Sielä vietimme muutamia tunteja etsien hyvää ruokaa ja ihmetellen paikan menoa. Iltapäivällä suuntasimme lentokentälle, josta nappasimme lennon Delhiin. Lento meni tietenkin Mumbain kautta, ja ylimääräistä häsläystä oli luvassa. Jännä miten nopeasti lentämisestä katoaa se pieninkin jännitys. Enemmän ehkä ärsyttää odottaminen, mitä on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi junalla liikkuessa (VR on oikeasti toimiva jos vertaa lentoihin, tai ainakin omiin kokemuksiin lentämisestä!). Positiivisena puolena mainittakoon että kärsivällisyys kasvaa.

Lento sujui suht. kivuttomasti ja saavuimme Delhiin yhdentoista aikoihin illalla. Suuntasimme alueelle missä myös aikaisemmin yövyimme ja heti ensimmäisestä paikasta josta kysyimme, löytyi vapaa huone. Hintaa yritettiin tietenkin ukottaa 50rp korkeammaksi, mutta hotlan kotisivuilta saatu tieto sai äijän hiljaiseksi.

Viimeiset 2 päivää kuluivat Delhissä varsin nopeasti. Ohjelmaan kuului tuliaisten etsimistä, hotlan varmistelua Thaimaan päässä, hyvin syömistä sekä pienimuotoista nautiskelua viimeisistä edullisista Intialaisista oluista. Illalla nopeiden hyvästien jälkeen Tiitus suuntasi lentokentälle. Sain omaa rinkkaani kevennettyä ~2kg käyttämällä Tiitusta kuriirina. Tarkoitus oli myös lähettää ihan oikea paketti Suomeen, mutta postitoimiston hintoja kysellessä mieli muuttui hyvin nopeasti. Koko lysti maksoi 2500rp. Ei kiitos.

Ensimmäisenä (ja viimeisenä) päivänä yksin Intiassa. Päivä kului nopeasti ympäriinsä palloillessa ja täydellisiä housuja metsästäessä. Miten vaikeaa onkaan löytää mustat samettihousut Intiasta. Tuntuu, että myyjien mielestä jokainen väri on musta, ja joka materiaali on vakosamettia. Annoin myös pitkään palvelleille adidaksen kengilleni huollon, paikallisen katusuutarin avustuksella. Kengät pestiin hammasharjalla, kiillotettiin, etuosaan kuluneet reiät liimattiin ja ommeltiin kiinni. Koko homman kruunasi nauhojen sekä pohjallisten vaihto. Ennen koko proseduurin alkua kysyin hintaa, ja minulle ilmoitettiin hinnaksi 10rupiaa. ”As you like sir, as you like”. Homman valmistuttua ja lopputulokseen erittäin tyytyväisenä yritin antaa hänelle satasta. Kuitenkin tästä kieltäydyttiin ja alettiin puhumaan useista satasista. Ilmeisesti pohjalliset/nauhat ovat kalliita. Yhtäkkiä paikalle ilmestyi pari poliisia kepeillä aseistettuna, ja he alkoivat huutaa suutarille ja löivät hänen työkalulaatikkosa kumoon. Lopulta suutari painostettiin antamaan 90rp vaihtorahaa takaisin. Otin ensin 40rp, ja koitin kieltäytyä lopuista. Sain myös osakseni huutoa ja käskyn ottaa rahat vastaan. Poistuin paikalta nopeasti kiiltävillä ja uudenkarheilla Adduillani. Myöhemmin näin tämän saman suutarin. Annoin hänelle 50rp ja kiitin hyvin tehdystä työstä. Se oli enemmän kuin tarpeeksi. Karmaa ropisee.

Loput viimeisistä hetkistä käytin nauttiessani chaista sekä jakinjuustosta, joita en hetkeen tule saamaan. Jutustelin myös pitkään hedelmäkärryn myyjän kanssa, joka oli suunnilleen itseni ikäinen ja erittäin rento. Hän antoi granaattiomenan sekä rypäleitä maistiaisiksi. Annoin hänelle kolikot taskuni pohjalta kiitokseksi. Heitimme ylävitoset ja lähdimme kumpikin omiin suuntiimme.

Tarpeeksi aikaa kulutettuani hustlasin hotlamme kautta itselleni kyydin lentokentälle. Kohta olen Bangkokissa, kello kahdelta aamuyöllä omin nokkineni. Seikkailufiilis on jo saavutettu, ja pelkoa ei ole. Tähän loppuu siis Intia-osuus.