10 pisteen kysymys
– arvatkaa mitä tämä kanisteri sisältää! Oikein vastanneiden
kesken ei arvota mitään.
Aloitimme matkamme
kohti Laosia ottamalla bussin Udon Thanista Nong Khaihin, josta
ylittäisimme Laosiin johtavan sillan tuktukilla/bussilla. Matka
kesti noin tunnin, joka kului nopeasti. Tuntui hyvältä puhua suomea
pitkästä aikaa. Bussikyydin jälkeen pyörimme hetken Nong Khaissa
etsien muistikorttia Joonaksen järkkäriin ja nauttimalla
herkullisista smoothieista. Sillalle päästyämme ja
maahantulokaavakkeet täytettyämme saimme visa on arrivalit
yllättävän nopeasti, vaikkakin virkailijoiden itsekseenpuhumiset
ja pari muuta seikkaa hämmensivät.
Laos PDR (Please
Don't Rush) -meininki selvisi meille heti ensimmäisessä
kuljetuksessa Laosin sisällä. Rajalta saakka meitä seurannut mies
koitti houkutella meidät autoonsa ja pitkän tinkaamisen jälkeen
saimme kyydin alempaan hintaan kuin mitä viralliset ”taksit”
olisivat maksaneet. Kyytiin päästyämme saimme kuitenkin odottaa
kuskia pitkään. Ensin hän juoksi ympäriinsä tuoden tyhjiä
pulloja auton takaosaan, ja muutaman minuutin ajamisen jälkeen
pysähdyimme lastaamaan auton täyteen chilikastikelaatikoita.
Istuimme loput matkasta näiden laatikoiden keskellä auton
takaosassa.
Vihdoin perillä
Vientianessa. Ensimmäisenä kävimme tankkaamassa itsemme täyteen
BBQ-kanaa sekä riisiä kasviksilla. Samalla aterialla tutustuimme
myös uuteen ystäväämme, Beer Laoon, josta täytyy pulittaa n.
8000 kippiä (noin 0,80e) ISOSTA 650ml pullosta. Pyörimme ympäri
kaupunkia, joka oli pääkaupungiksi suhteellisen pieni. Kaikki elämä
keskittyi parin suuremman kadun + muutamien pikkukatujen varrelle.
Kävimme nostamassa automaatista miljoona kippiä, eli vajaat 100€.
Erään baarin terassilta vanhempi suomalainen mies, Jari, jututti
meitä hetken aikaa. Jari puhui hauskaa suomienglantia ja oli _omien
sanojensa mukaan_ asunut thaikuissa yli kymmenen vuotta tehden
import-export duunia, ollut 1,5kk linnassa talousrikoksesta ja ollut
ennen tätä kaikkea Espanjasa bilettämässä 6 vuotta. Laosissa hän
oli visa runilla. Mekongin varrella kävellessämme länkkäriporukka
huusi meidät liittymään seuraan. Heidän kanssaan vietimme jonkin
aikaa, kunnes heidän käytös alkoi herättämään turhan paljon
paikallisten huomiota. Riisiviskin ansiosta ohjelmassa oli
painiotteluita, laulamista, huutamista, yleisen paheksunnan
aiheuttamista ja muuta mukavaa. Poistuimme paikalta suhteellisen
nopeasti.
Yöllä
Joonaksella oli semirajuja kulttuurishokin oireita, joka oli
välttämätönttä sillä Laos ei ulkomuodoltaan ole mikään
tutuimman ja turvallisimman näköinen ympäristö. Shokki kuitenkin
meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, ja pääsimme
seuraavana päivänä jatkamaan matkaa Vang Viengille.Otimme päivällä
lähtevän bussin, jonka piti olla perillä alkuillasta. Saavuimme
kuitenkin Vang Viengille n. 8 aikaan illalla. Kaikkialla oli
pilkkopimeää, pölyistä ja pahalta haukkuvia katukoiria. Pitkän
etsimisen jälkeen löysimme hotlan jota piti paikallinen perhe.
Omistajat eivät puhuneet sanaakaan englantia joka hankaloitti
perusasioiden kysymistä hieman. Phrasebookista oli tässä apua.
Kävimme illemmalla syömässä Laolaisen Barbeque-setin, jossa
pöydän keskellä oli grilli/keitin jossa täytyi itse kokata lihat
ja kasvikset. Hintaa tällä ylitäyttävällä mätöllä oli
n.3euroa.
Seuraavat päivät
kuluivat pienehkön shokin parissa. Vang Viengin 'bilekeskus'
räjäytti mielen sekä tärykalvot, taukoamatta. Ihmiset olivat
lähes kaikki länkkäreitä, tusseilla töhrittyjä, paidattomia
sekä kännissä. Ravintoloissa pyöri televisioista Frendit ja
Family Guyt, monilla rafloista oli omat ”happy menut” joiden
maksimaalisen sekavuustilan antavia sapuskoja/sheikkejä
mainostettiin kainostelematta ulkona olevissa kylteissä. Ei
tälläistä paikkaa kuuluisi olla Laosissa.
Kävimme joella
kahtena päivänä, ensimmäisenä päivänä vain tarkastaaksemme
menon ja toisena päivänä traktorin sisäkumien (eli tubejen)
kanssa. Joki oli n.20m leveä, sen molemmilla puolilla oli baareja
sekä kelluvia bambulauttoja joilla oli ihmisiä tanssimassa.
Kaikenlaisia köysiratoja sekä liaanivirityksiä löytyi, kuin myös
vesiliukumäki joka päättyi hyppyriin. Musiikki soi kovaa
jokaisessa baarissa, sekä kaikkialla oli tarjouksia tyyliin
ensimmäinen ämpäri ilmaiseksi (ämpäriin tuli siis paikallista
laolao-riisiviskiä, kolaa sekä energiajuomaa). Täällä myös
selvisi miksi suurin osa porukasta oli töhritty tusseilla.
Esimerkkinä; joen yläjuoksulta saa ilmaisen shotin, jolloin käteen
piirretään tähti. Tätä tähteä näyttämällä seuraavista
baareista saa lisää juotavaa. Logiikka tälle toiminnalle oli
uskomaton. Ainoa keino selvitä ko. bilekeskuksesta järjissään oli
heittäytyä siihen mukaan. Biletimme siis suomalaiseen tyyliin
Vastuullisesti ja Hillitysti. Edes Suomessa en ole nähnyt näin
paljoa ihmisiä yhtä ”seesteisissä segiksissä” yhtäaikaa.
Toisena päivänä joella ollessamme kuulimme että joku kuoli.
Ihmekkös.
Kahden joella
vietetyn päivän jälkeen oli pakko päästä pois. Hustlasimme
bussiliput Luang Prabangiin, Laosin vanhaan pääkaupunkiin. Bussi
lähtisi illalla, joten meille jäi aikaa tutustua Vang Viengin
uskomattoman hienoon luontoon. Kävelimme kauas pois bilekeskuksen
luota ja törmäsimme pienempään kylään, josta löysimme kyltit
lähellä sijaitsevaan luolaan. Luola oli melko pieni, ja ahtaimmissa
kohdissa meinasi olla hankaluuksia päästä eteenpäin. Luolan
seinämät ja lattia oli kovin savista, jonka seurauksena olimme
molemmat saven peitossa. Tämä ei haitannut, sillä luolan
loppupäässä oli maanalainen allas jossa oli erittäin viileää
vettä jossa huljuttelu pelasti läkähtymiseltä. Hyöty oli
tietenkin kyseenalainen, sillä meidän piti kuitenkin päästä
takaisin ylös, luolan suuaukolle, jonne vaeltamisen jälkeen olimme
jälleen saven ja hien peitossa. Pääsimme kuitenkin
vaihtamaan/kuivattelemaan vaatteita tämän jälkeen nettikahvilaan,
jossa vietimme viimeiset hetket ennen bussin lähtöä.
Bussi oli
”VIP-minibussi” jonka ilmastointi ei toiminut, penkkejä ei
saanut käännettyä ja kuski kaahasi kuin viimeistä päivää
rikkinäisillä vuoristoteillä sankan sumun keskellä. Täysin
hintansa arvoinen siis. Olimme perillä Luang Prabangissa klo 04
aamuyöllä. Mitkään majatalot eivät olleet vielä avanneet
oviaan, joten tapoimme aikaa espanjalais-sasalaisen pariskunnan,
Lauran ja Danielin kanssa käveleskelemällä ympäriinsä sekä
istuen katukivetyksellä. Oli varsin kiehtovaa seurata kaupungin
heräämistä. Ensin heräsivät aamupalaa koreissa kuskaavat rouvat,
jotka kävelivät samaa matkaa yhteen suuntaan, mutta heti meidät
nähtyään syttyi kilpailu kuka saa myydä meille riisiä ja
banaaninlehteen käärittyjä kookos/sticky rice-mässyjä. Parin
tunnin jälkeen Laura ja Daniel kyllästyivät etsimiseen ja ottivat
160 000kippiä (~16€) maksavan luksushuoneen, joka sattui
ensimmäisenä avaamaan ovensa. Jatkoimme Joonaksen kanssa matkaa
kohti toria. Kaupunki heräsi uuteen päivään käsittämättömän
nopeasti. Hetki sitten ainoat ihmiset kaduilla olivat ko.
ruokakauppiaat, nyt munkit keräsivät almuja, torille pystytettiin
kojuja hurjaa vauhtia ja kaikkialla pyöri ihmisiä. Torilla
hörppiessämme Lao-kahvia tutustuimme New Mexicosta kotoisin olevaan
Maxiin, joka joi omaa kahviaan extra strongina vajaan litran
kokoisesta pahvimukista. Hän reissasi ympäri aasiaa tyttärensä
kanssa ja neuvoi meille suunnan mistä löytää halpoja huoneita.
Lopulta löysimme
60 000kipin (~6€) hintaisen huoneen kahdella sängyllä.
Ensimmäinen päivä kului leväten. Välillä kävimme syömässä
ja tutkimassa ympäristöä mutta suurin osa päivästä (ainakin
itselläni) kului nukkuen. Toisena päivänä leipomo-aamiaisen
jälkeen (kiitos ranskalaiset kolonialistit) vuokrasimme polkupyörät
tutkiaksemme kaupunkia hieman nopeammin. Tämä oli loistava veto,
sillä etäisyydet olivat lämpötilan huomioonottaen turhan suuria.
Kävimme katsomassa Kiinan lahjoittamaa Laosin ex-presidentin,
Kaysone Phomvihanen patsasta ja paria munkkitemppeliä, loput ajasta
pyöräilimme muutenvain ympäri kaupunkia ja Mekongin viertä.
Löysimme myös paikallisen torin/mini-tivolin, joka muistutti
kovasti vapputoria. Oli pomppulinnaa, possujunaa, myyntikojuja
laidasta laitaan, musiikkia ja niin paljon ihmisiä.
Seuraavana päivänä
olikin suuntana (tiukasta aikataulusta johtuen) Vientiane ja
eteläisempi Laos. Kävimme bussiasemalla ostamassa liput
iltabussiin. Saimme aluksi liput väärälle päivälle mutta tämän
huomasimme jo asemalla, ja pystyimme vaihtamaan liput ilman
lisäkuluja. Bussimatka itsessään oli mielenkiintoinen. Kyseessä
oli normaalia bussia tuplasti kalliimpi ”VIP”-bussi, joka oli
ahdettu täyteen ihmisiä. Osa porukasta istui käytävällä
muovisilla jakkaroilla. Meille kerrottiin että bussissa on vessa.
Niin sielä olikin, paitsi että se oli teljetty ulkoapäin
nahkahihnalla ja sen edessä oli useita laatikoita. Ei siis käytössä.
Jo matkan alkutaipaleella bussi hajosi pariin otteeseen, ja jouduimme
odottelemaan välillä minuutin, välillä kymmenen. Hetken
edettyämme tuntui että matka alkaa sujumaan, ja samoilla hetkillä
bussi törmäsi hevoskärryyn, jossa oli muutama hevonen. Tästä
johtuen osa hevosista vauhkoontui ja bussin etuvalot hajosivat. Koko
matka tähän saakka oli tuntunut niin epätoivoiselta, että törmäys
oli lähinnä koominen lisä. n. 20minuutissa matkan järjestäjät
saivat kuitenkin valot toimimaan ja matka jatkui, ONGELMITTA!
Päästyämme perille, aamu 10 aikoihin emme pysyneetkään alkuperäisessä
suunnitelmassa vaan jäimme Vientianeen yhdeksi yöksi. Menimme
aikaisemmin hyväksi toteamaamme hotlaan ja otimme päivän suht.
rennosti. Päivän aktiviteetteihin kuului mm. kitaran soitto,
paikallisen nähtävyyden (toinen patsas) tsekkaus, puistossa
ilta-auringosta nauttiminen ja hyvin syöminen. Seuraavana aamuna
nukuimme pommiin etukäteen tarkistetusta ilmastoidusta bussista.
Menimme kuitenkin bussiasemalle ja hyppäsimme seuraavaan
Savannakhetiin suuntaavaan paikallisbussiin. Meillä oli edessä yli
kymmenen tunnin istuminen lähes ilmastoimattomassa bussissa, joka
oli käytävää myöten täynnä paikallisia. Jokaiselta
kadunkulmalta tietenkin poimittiin lisää ihmisiä kyytii, sillä
ainahan on tilaa vielä yhdelle. Bussi hajosi, asiaan kuuluen, pari
kertaa matkan aikana. Onneksi matkanjärjestäjät toimivat kuskeina,
rahastajina, mekaanikkoina ja oppaina. Tuntui että korjaukset
tehtiin vähän sinnepäin, sillä sama vetohihna(?) pamahti pariin
otteeseen. Lopulta kuitenkin pääsimme perille melkein aikataulussa.
Savannakhetista
ensimmäisenä mieleen iskostui rasistiset (katu)koirat jotka
vihasivat meitä selkeästi sen takia että olimme valkoisia.
Puukepin mukana kantaminen auttoi huomattavasti, tai ainakaan koirat
eivät uskaltaneet käydä kimppuun kun sitä vähän kohotti.
Etsimme majataloa pitkään. Kävi ilmi, että koko kaupungissa oli
vain muutama guesthouse sillä osa oli sulkenut ovensa. Ympäriinsä
palloilun jälkeen majoituimme keskeneräiseen kiviseen majataloon,
joka mukavasti varastoi lämpöä koko päivän. Illalla huoneessa
tuntui, että olisimme leivänpaahtimessa. Lämpötila oli ainakin
+40c, läpi yön. Ihmeen väsynyt olo voi olla 10 tunnin istumisenkin
jälkeen. Kävimme katukeittiössä syömässä iltapalat jonka
jälkeen vetäydyimme hotlalle.
Seuraavana päivänä
aamupalan jälkeen lähdimme seikkailemaan omia teitämme. Lämpötila
täälä on varsin lamauttava. Aurinko paistaa melkein kohtisuoraan
ylhäältä päin, saaden aivot kiehumaan ja hien virtaamaan.
Tästäkin osittain johtuen vietin suurimman osan ajastani Mekongin
rannassa kirjoittaen, kitaraa soittaen ja tutkien kadun hiljaista
elämää. Ympäriinsä kävelyn jälkeen Joonas löysi itsensä
paikallisesta porukasta juomasta kaljaa. Joonas myös yritti käydä
dinosaurusmuseossa, joka kaiken logiikan vastaisesti oli kiinni.
Virallisissa aikatauluissa kylläkin lukee, että sen pitäisi olla
auki maanantaista sunnuntaihin. Ehkä omistaja oli vain pitkillä
päiväunilla, Laosilaisten tapoihin kuuluen. Länkkäreitä näimme
koko aikana vain kourallisen. Paikalliset olivat kovin ystävällisiä
ja vähän hämmentyneitäkin, nähdessään farangeja. Joka paikasta
kuului tervehdyksiä ja ihmiset katsoivat hymyillen. Hymyileminen on
harvinaisen tarttuvaa, ja sitä huomaa monesti itsekkin kävelevänsä
ympäriinsä hymy korvissa. Erikoista miten lokaalit suhtautuvat,
näinkin erilaisiin/erivärisiin, heidän silmissään outoihin
ihmisiin lähtökohtaisesti ystävällisesti. Näistä asenteista
monilla suomalaisilla olisi paljon opittavaa.
Kuvien laatu voisi
Erään Nimeltämainitsemattoman Henkilön järjestelmäkamerasta
johtuen olla huomattavasti korkeampi, mutta kun tämä haluaa
välttämättä kaikki kuvansa RAW-laatuisena, joita ei pahemmin
tällä miniläppärillä avata.
Liitteenä
virallinen koti-ikävä -biisi (se alakerran orkesteri) josta voitte löytää
kirjotusvirheeksi luulemaanne kohtaan korjauksen.
Seuraavaksi
suuntana Pakse. Stay tuned!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti