Laos P.D.R. - Vientiane, Vang Vieng, Luang Prabang & Savannakhet

10 pisteen kysymys – arvatkaa mitä tämä kanisteri sisältää! Oikein vastanneiden kesken ei arvota mitään.

Aloitimme matkamme kohti Laosia ottamalla bussin Udon Thanista Nong Khaihin, josta ylittäisimme Laosiin johtavan sillan tuktukilla/bussilla. Matka kesti noin tunnin, joka kului nopeasti. Tuntui hyvältä puhua suomea pitkästä aikaa. Bussikyydin jälkeen pyörimme hetken Nong Khaissa etsien muistikorttia Joonaksen järkkäriin ja nauttimalla herkullisista smoothieista. Sillalle päästyämme ja maahantulokaavakkeet täytettyämme saimme visa on arrivalit yllättävän nopeasti, vaikkakin virkailijoiden itsekseenpuhumiset ja pari muuta seikkaa hämmensivät.

Laos PDR (Please Don't Rush) -meininki selvisi meille heti ensimmäisessä kuljetuksessa Laosin sisällä. Rajalta saakka meitä seurannut mies koitti houkutella meidät autoonsa ja pitkän tinkaamisen jälkeen saimme kyydin alempaan hintaan kuin mitä viralliset ”taksit” olisivat maksaneet. Kyytiin päästyämme saimme kuitenkin odottaa kuskia pitkään. Ensin hän juoksi ympäriinsä tuoden tyhjiä pulloja auton takaosaan, ja muutaman minuutin ajamisen jälkeen pysähdyimme lastaamaan auton täyteen chilikastikelaatikoita. Istuimme loput matkasta näiden laatikoiden keskellä auton takaosassa.

Vihdoin perillä Vientianessa. Ensimmäisenä kävimme tankkaamassa itsemme täyteen BBQ-kanaa sekä riisiä kasviksilla. Samalla aterialla tutustuimme myös uuteen ystäväämme, Beer Laoon, josta täytyy pulittaa n. 8000 kippiä (noin 0,80e) ISOSTA 650ml pullosta. Pyörimme ympäri kaupunkia, joka oli pääkaupungiksi suhteellisen pieni. Kaikki elämä keskittyi parin suuremman kadun + muutamien pikkukatujen varrelle. Kävimme nostamassa automaatista miljoona kippiä, eli vajaat 100€. Erään baarin terassilta vanhempi suomalainen mies, Jari, jututti meitä hetken aikaa. Jari puhui hauskaa suomienglantia ja oli _omien sanojensa mukaan_ asunut thaikuissa yli kymmenen vuotta tehden import-export duunia, ollut 1,5kk linnassa talousrikoksesta ja ollut ennen tätä kaikkea Espanjasa bilettämässä 6 vuotta. Laosissa hän oli visa runilla. Mekongin varrella kävellessämme länkkäriporukka huusi meidät liittymään seuraan. Heidän kanssaan vietimme jonkin aikaa, kunnes heidän käytös alkoi herättämään turhan paljon paikallisten huomiota. Riisiviskin ansiosta ohjelmassa oli painiotteluita, laulamista, huutamista, yleisen paheksunnan aiheuttamista ja muuta mukavaa. Poistuimme paikalta suhteellisen nopeasti.

Yöllä Joonaksella oli semirajuja kulttuurishokin oireita, joka oli välttämätönttä sillä Laos ei ulkomuodoltaan ole mikään tutuimman ja turvallisimman näköinen ympäristö. Shokki kuitenkin meni ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, ja pääsimme seuraavana päivänä jatkamaan matkaa Vang Viengille.Otimme päivällä lähtevän bussin, jonka piti olla perillä alkuillasta. Saavuimme kuitenkin Vang Viengille n. 8 aikaan illalla. Kaikkialla oli pilkkopimeää, pölyistä ja pahalta haukkuvia katukoiria. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme hotlan jota piti paikallinen perhe. Omistajat eivät puhuneet sanaakaan englantia joka hankaloitti perusasioiden kysymistä hieman. Phrasebookista oli tässä apua. Kävimme illemmalla syömässä Laolaisen Barbeque-setin, jossa pöydän keskellä oli grilli/keitin jossa täytyi itse kokata lihat ja kasvikset. Hintaa tällä ylitäyttävällä mätöllä oli n.3euroa.

Seuraavat päivät kuluivat pienehkön shokin parissa. Vang Viengin 'bilekeskus' räjäytti mielen sekä tärykalvot, taukoamatta. Ihmiset olivat lähes kaikki länkkäreitä, tusseilla töhrittyjä, paidattomia sekä kännissä. Ravintoloissa pyöri televisioista Frendit ja Family Guyt, monilla rafloista oli omat ”happy menut” joiden maksimaalisen sekavuustilan antavia sapuskoja/sheikkejä mainostettiin kainostelematta ulkona olevissa kylteissä. Ei tälläistä paikkaa kuuluisi olla Laosissa.

Kävimme joella kahtena päivänä, ensimmäisenä päivänä vain tarkastaaksemme menon ja toisena päivänä traktorin sisäkumien (eli tubejen) kanssa. Joki oli n.20m leveä, sen molemmilla puolilla oli baareja sekä kelluvia bambulauttoja joilla oli ihmisiä tanssimassa. Kaikenlaisia köysiratoja sekä liaanivirityksiä löytyi, kuin myös vesiliukumäki joka päättyi hyppyriin. Musiikki soi kovaa jokaisessa baarissa, sekä kaikkialla oli tarjouksia tyyliin ensimmäinen ämpäri ilmaiseksi (ämpäriin tuli siis paikallista laolao-riisiviskiä, kolaa sekä energiajuomaa). Täällä myös selvisi miksi suurin osa porukasta oli töhritty tusseilla. Esimerkkinä; joen yläjuoksulta saa ilmaisen shotin, jolloin käteen piirretään tähti. Tätä tähteä näyttämällä seuraavista baareista saa lisää juotavaa. Logiikka tälle toiminnalle oli uskomaton. Ainoa keino selvitä ko. bilekeskuksesta järjissään oli heittäytyä siihen mukaan. Biletimme siis suomalaiseen tyyliin Vastuullisesti ja Hillitysti. Edes Suomessa en ole nähnyt näin paljoa ihmisiä yhtä ”seesteisissä segiksissä” yhtäaikaa. Toisena päivänä joella ollessamme kuulimme että joku kuoli. Ihmekkös.

Kahden joella vietetyn päivän jälkeen oli pakko päästä pois. Hustlasimme bussiliput Luang Prabangiin, Laosin vanhaan pääkaupunkiin. Bussi lähtisi illalla, joten meille jäi aikaa tutustua Vang Viengin uskomattoman hienoon luontoon. Kävelimme kauas pois bilekeskuksen luota ja törmäsimme pienempään kylään, josta löysimme kyltit lähellä sijaitsevaan luolaan. Luola oli melko pieni, ja ahtaimmissa kohdissa meinasi olla hankaluuksia päästä eteenpäin. Luolan seinämät ja lattia oli kovin savista, jonka seurauksena olimme molemmat saven peitossa. Tämä ei haitannut, sillä luolan loppupäässä oli maanalainen allas jossa oli erittäin viileää vettä jossa huljuttelu pelasti läkähtymiseltä. Hyöty oli tietenkin kyseenalainen, sillä meidän piti kuitenkin päästä takaisin ylös, luolan suuaukolle, jonne vaeltamisen jälkeen olimme jälleen saven ja hien peitossa. Pääsimme kuitenkin vaihtamaan/kuivattelemaan vaatteita tämän jälkeen nettikahvilaan, jossa vietimme viimeiset hetket ennen bussin lähtöä.

Bussi oli ”VIP-minibussi” jonka ilmastointi ei toiminut, penkkejä ei saanut käännettyä ja kuski kaahasi kuin viimeistä päivää rikkinäisillä vuoristoteillä sankan sumun keskellä. Täysin hintansa arvoinen siis. Olimme perillä Luang Prabangissa klo 04 aamuyöllä. Mitkään majatalot eivät olleet vielä avanneet oviaan, joten tapoimme aikaa espanjalais-sasalaisen pariskunnan, Lauran ja Danielin kanssa käveleskelemällä ympäriinsä sekä istuen katukivetyksellä. Oli varsin kiehtovaa seurata kaupungin heräämistä. Ensin heräsivät aamupalaa koreissa kuskaavat rouvat, jotka kävelivät samaa matkaa yhteen suuntaan, mutta heti meidät nähtyään syttyi kilpailu kuka saa myydä meille riisiä ja banaaninlehteen käärittyjä kookos/sticky rice-mässyjä. Parin tunnin jälkeen Laura ja Daniel kyllästyivät etsimiseen ja ottivat 160 000kippiä (~16€) maksavan luksushuoneen, joka sattui ensimmäisenä avaamaan ovensa. Jatkoimme Joonaksen kanssa matkaa kohti toria. Kaupunki heräsi uuteen päivään käsittämättömän nopeasti. Hetki sitten ainoat ihmiset kaduilla olivat ko. ruokakauppiaat, nyt munkit keräsivät almuja, torille pystytettiin kojuja hurjaa vauhtia ja kaikkialla pyöri ihmisiä. Torilla hörppiessämme Lao-kahvia tutustuimme New Mexicosta kotoisin olevaan Maxiin, joka joi omaa kahviaan extra strongina vajaan litran kokoisesta pahvimukista. Hän reissasi ympäri aasiaa tyttärensä kanssa ja neuvoi meille suunnan mistä löytää halpoja huoneita.

Lopulta löysimme 60 000kipin (~6€) hintaisen huoneen kahdella sängyllä. Ensimmäinen päivä kului leväten. Välillä kävimme syömässä ja tutkimassa ympäristöä mutta suurin osa päivästä (ainakin itselläni) kului nukkuen. Toisena päivänä leipomo-aamiaisen jälkeen (kiitos ranskalaiset kolonialistit) vuokrasimme polkupyörät tutkiaksemme kaupunkia hieman nopeammin. Tämä oli loistava veto, sillä etäisyydet olivat lämpötilan huomioonottaen turhan suuria. Kävimme katsomassa Kiinan lahjoittamaa Laosin ex-presidentin, Kaysone Phomvihanen patsasta ja paria munkkitemppeliä, loput ajasta pyöräilimme muutenvain ympäri kaupunkia ja Mekongin viertä. Löysimme myös paikallisen torin/mini-tivolin, joka muistutti kovasti vapputoria. Oli pomppulinnaa, possujunaa, myyntikojuja laidasta laitaan, musiikkia ja niin paljon ihmisiä.

Seuraavana päivänä olikin suuntana (tiukasta aikataulusta johtuen) Vientiane ja eteläisempi Laos. Kävimme bussiasemalla ostamassa liput iltabussiin. Saimme aluksi liput väärälle päivälle mutta tämän huomasimme jo asemalla, ja pystyimme vaihtamaan liput ilman lisäkuluja. Bussimatka itsessään oli mielenkiintoinen. Kyseessä oli normaalia bussia tuplasti kalliimpi ”VIP”-bussi, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. Osa porukasta istui käytävällä muovisilla jakkaroilla. Meille kerrottiin että bussissa on vessa. Niin sielä olikin, paitsi että se oli teljetty ulkoapäin nahkahihnalla ja sen edessä oli useita laatikoita. Ei siis käytössä. Jo matkan alkutaipaleella bussi hajosi pariin otteeseen, ja jouduimme odottelemaan välillä minuutin, välillä kymmenen. Hetken edettyämme tuntui että matka alkaa sujumaan, ja samoilla hetkillä bussi törmäsi hevoskärryyn, jossa oli muutama hevonen. Tästä johtuen osa hevosista vauhkoontui ja bussin etuvalot hajosivat. Koko matka tähän saakka oli tuntunut niin epätoivoiselta, että törmäys oli lähinnä koominen lisä. n. 20minuutissa matkan järjestäjät saivat kuitenkin valot toimimaan ja matka jatkui, ONGELMITTA!

Päästyämme perille, aamu 10 aikoihin emme pysyneetkään alkuperäisessä suunnitelmassa vaan jäimme Vientianeen yhdeksi yöksi. Menimme aikaisemmin hyväksi toteamaamme hotlaan ja otimme päivän suht. rennosti. Päivän aktiviteetteihin kuului mm. kitaran soitto, paikallisen nähtävyyden (toinen patsas) tsekkaus, puistossa ilta-auringosta nauttiminen ja hyvin syöminen. Seuraavana aamuna nukuimme pommiin etukäteen tarkistetusta ilmastoidusta bussista. Menimme kuitenkin bussiasemalle ja hyppäsimme seuraavaan Savannakhetiin suuntaavaan paikallisbussiin. Meillä oli edessä yli kymmenen tunnin istuminen lähes ilmastoimattomassa bussissa, joka oli käytävää myöten täynnä paikallisia. Jokaiselta kadunkulmalta tietenkin poimittiin lisää ihmisiä kyytii, sillä ainahan on tilaa vielä yhdelle. Bussi hajosi, asiaan kuuluen, pari kertaa matkan aikana. Onneksi matkanjärjestäjät toimivat kuskeina, rahastajina, mekaanikkoina ja oppaina. Tuntui että korjaukset tehtiin vähän sinnepäin, sillä sama vetohihna(?) pamahti pariin otteeseen. Lopulta kuitenkin pääsimme perille melkein aikataulussa.

Savannakhetista ensimmäisenä mieleen iskostui rasistiset (katu)koirat jotka vihasivat meitä selkeästi sen takia että olimme valkoisia. Puukepin mukana kantaminen auttoi huomattavasti, tai ainakaan koirat eivät uskaltaneet käydä kimppuun kun sitä vähän kohotti. Etsimme majataloa pitkään. Kävi ilmi, että koko kaupungissa oli vain muutama guesthouse sillä osa oli sulkenut ovensa. Ympäriinsä palloilun jälkeen majoituimme keskeneräiseen kiviseen majataloon, joka mukavasti varastoi lämpöä koko päivän. Illalla huoneessa tuntui, että olisimme leivänpaahtimessa. Lämpötila oli ainakin +40c, läpi yön. Ihmeen väsynyt olo voi olla 10 tunnin istumisenkin jälkeen. Kävimme katukeittiössä syömässä iltapalat jonka jälkeen vetäydyimme hotlalle.

Seuraavana päivänä aamupalan jälkeen lähdimme seikkailemaan omia teitämme. Lämpötila täälä on varsin lamauttava. Aurinko paistaa melkein kohtisuoraan ylhäältä päin, saaden aivot kiehumaan ja hien virtaamaan. Tästäkin osittain johtuen vietin suurimman osan ajastani Mekongin rannassa kirjoittaen, kitaraa soittaen ja tutkien kadun hiljaista elämää. Ympäriinsä kävelyn jälkeen Joonas löysi itsensä paikallisesta porukasta juomasta kaljaa. Joonas myös yritti käydä dinosaurusmuseossa, joka kaiken logiikan vastaisesti oli kiinni. Virallisissa aikatauluissa kylläkin lukee, että sen pitäisi olla auki maanantaista sunnuntaihin. Ehkä omistaja oli vain pitkillä päiväunilla, Laosilaisten tapoihin kuuluen. Länkkäreitä näimme koko aikana vain kourallisen. Paikalliset olivat kovin ystävällisiä ja vähän hämmentyneitäkin, nähdessään farangeja. Joka paikasta kuului tervehdyksiä ja ihmiset katsoivat hymyillen. Hymyileminen on harvinaisen tarttuvaa, ja sitä huomaa monesti itsekkin kävelevänsä ympäriinsä hymy korvissa. Erikoista miten lokaalit suhtautuvat, näinkin erilaisiin/erivärisiin, heidän silmissään outoihin ihmisiin lähtökohtaisesti ystävällisesti. Näistä asenteista monilla suomalaisilla olisi paljon opittavaa.

Kuvien laatu voisi Erään Nimeltämainitsemattoman Henkilön järjestelmäkamerasta johtuen olla huomattavasti korkeampi, mutta kun tämä haluaa välttämättä kaikki kuvansa RAW-laatuisena, joita ei pahemmin tällä miniläppärillä avata.

Liitteenä virallinen koti-ikävä -biisi (se alakerran orkesteri) josta voitte löytää kirjotusvirheeksi luulemaanne kohtaan korjauksen.

Seuraavaksi suuntana Pakse. Stay tuned!