Delhi - India

Delhin lentokentälle saavuttuani ensimmäisenä nenääni puskee uusi haju – saasteet. Haju muistutti vähän savun hajua höystettynä pakokaasulla sekä pinttyneellä tupakansavulla. Menin hakemaan viisumia Visa on arrival -tiskiltä. Brittihenkilökunnan jälkeen intialaisten virkamiesten englanti tuntui lähes mahdottomalta ymmärtää. Kokonaisuudessaan viisumin hakeminen oli erittäin hidasta, ja hakulomakkeen kysymykset ihmetyttivät. Kysyttiin isän ja äidin nimeä, hotellin huoneen numeroa ja varauspäivämäärää. n. 40Min odottelun ja selvittelyn jälkeen sain viisumin passiini sekä monenlaisia erikoisia merkintöjä kuulakärkikynällä tehtynä. Tämän jälkeen suuntasin hakemaan reppuani liukuhihnalta, vain huomatakseni että sitä ei koskaan tullut liukuhihnalle. British Airwaysin henkilö tuli omatoimisesti avustamaan. Näytin hänelle varauslipuketta johon oli merkitty laukkuni numero. Hän tarkisti laukun tilan koneelta ja ilmoitti, että laukku ei ollut mukana lennolla, vaan se tulisi seuraavan päivän lennolla eli olisi noudettavissa ylihuomenna. Hienoa.

Täytettyäni monet kaavakkeet ja katoamisilmoitukset, sain palvelupyynnön(?) numeron mukaani ja pääsin kentältä pois. Tiitus oli odottamassa kentän ulkopuolella. Tuntui hyvältä nähdä tutut kasvot. Otimme yhteisen taksin parin ranskalaisen reissaajan kanssa. Heistä toinen oli myös ensimmäistä kertaa Delhissä, yhtä hämillään kaikesta kuin minä. Taksimatkalla näkyvyys oli erittäin huono sumun ja savupilven takia. Hengittäminen alkoi kirvelemään nenää ja kaikki tööttäilivät sekä pitivät hätävilkkuja päällä. Hotellin lähistölle päästyämme ihmisiä alkoi näkymään kadulla. Pihalla oli kylmä ja sielä he nukkuivat roskien keskellä ilman minkäänlaista suojaa. Ostimme pullon vettä ja pullon vanhentunutta Fantaa katulapselta, joka yritti ukottaa tuplahintaa pullojen oikeasta myyntihinnasta. Hotellille päästyämme en saanut unta ainakaan kahteen tuntiin, kadulta tulevat äänet kuumottivat, päässä jomotti ja mietin, miksi oikein olen täälä. Kulttuurishokki oli tekemässä tuloaan.

Seuraavana aamuna heräsin, kun Tiitus nousi sängystä ja aloitti aamurutiininsa. Pihalta kuului vain pieni mekkala ja pörinä, joka oli yllättävää sillä kyseinen tie oli kuulemma erittäin vilkas aamusta iltaan. Lähdimme aamupalalle läheisellä katolla sijaitsevaan ravintolaan ja söimme jakinjuusto-leivät ja joimme ison pannun chaita, samalla katsellen hallitun kaoottista menoa Delhin kaduilla. Fiilis koheni huomattavasti, kun ystävälliset nepalilaiset hymyilivät ja hyvä ruoka täytti vatsan. Palloilimme Delhin kaduilla aikamme, hankin itselleni päivärepuksi kankaasta tehdyn pussi-mallisen olkalaukun hintaan 150rp (reilut 2euroa) ja ihmettelimme kaupungin menoa. Kaikilla oli asiaa juuri meille. Ehdottomasti ihmeellisimpiä olivat herrasmiehet, joilla oli hattu päässä, joiden alta tuli vanupuikkoja. He lähestyivät meitä kyselemällä mistä olemme ja vastattuamme, he kaivoivat taskustaan vihkosen jossa luki suomeksi kirjoitettuja suosituksia siitä, miten hyvän korvien puhdistuksen he antoivat? Kyseessä oli siis kova bisnes toisten korvien puhdistamiseen.

Illalla suuntasimme Hazrat Nizam-ud-din mausoleumiin/pyhättöön. Saavuimme paikalle pitkän ja sokkeloisen käytävän jälkeen, joka oli täynnä kauppoja molemmin puolin jossa myytiin kaikenlaisia uskonnollisia kukkaseppeleitä, hajusteita jne. Paikalle alkoi saapumaan enemmän ja enemmän muslimeita. Oli heidän rukouspäivänsä. Päästyämme sisään ja otettuamme kengät pois, Tiitus piilotti myös lippalakkinsa. Vanhempi muslimiherrasmies ei tätä kuitenkaan hyväksynyt, vaan laittoi lippalakin takaisin Tiituksen päähän väärinpäin. Ilmeisesti pää piti olla peitettynä. Thug style. Kamerani herätti suurta hupia muutaman paikallisen lapsen keskuudessa. Minun piti ottaa heistä kuvia ja näyttää se heille. Joka kerta seurauksena oli järjetön nauru, jonka jälkeen he pyysivät ottamaan uuden kuvan. Ja tämä toistui. Kaikenkaikkiaan kaikissa illan tapahtumissa oli maaginen fiilis, ja ihmisillä vaikutti olevan hyvä sekä vastaanottavainen mieli. Mausoleumin nurkassa oli myös huone jossa manattiin demoneita pois naisista, ja tanssittiin transsissa musiikille. Uskonnollisia turhuuksia? Kenties, mutta kaiken tämän hyvän mielen, musiikin, yhteisöllisyyden jälkeen näen uusia puolia islamissa.

Seuraavana päivänä tutkimme Jama Masjid:n (Perjantai moskeijan). Kengät piti tietenkin jättää ulkopuolelle. Tämä oli mukavaa koska moskeijan sisällä oli satoja puluja jotka tykkäsivät pommittaa kaikkea moskeijassa; vierailijoita, lattioita ja seiniä. Sielä oli myös paljon kissoja jotka tykkäsivät pienestäkin huomiosta. Paikallisilla (lapsilla) tuntui olevan tapana lähinnä kissojen kiusaaminen. Kyseessä oli yksi isoimmista rakennuksista mitä itse olen nähnyt. Sen pihaan mahtuu n. 25000 ihmistä ja itse rukoustilaankin meni varmasti tuhansia. Turisteilimme hetken ja nappasimme paljon kuvia.

Toisena turisteiluna oli Red Fort, jonka Shah Jahan rakennutti 1600-luvulla parin muun linnoituksen lisäksi. Linnoitus oli myös melko valtavan kokoinen, ja sen sisältä löytyi areenoita joilla oli järjestetty eläintappeluita (mm. leijonat vs elefantit). Ihmettelimme linnoitusta, arkkitehtuuria ja kasvustoa hetken aikaa.

Nähtävyyksiin kyllästyneenä lähdimme syömään pohjois-intialaista ruokaa. Tilasimme puolikkaan tandoori-kanan, riisiä, naan-leipää, linssikastiketta ja pari muuta kasvisruokaa +juomat. Ruoka oli järkyttävän hyvää ja
täyttävää. Tämä koko lysti maksoi meille yhteensä n. 8e. Ruoan jälkeen varasimme junaliput Varanasiin hotlamme kautta. Edessä oli kevyt 18h / 800km matka.

Illalla kävin katsomassa menoa paikallisessa mBar-nimisessä baarissa. Baareja ei kovin montaa Delhissä ollut, ja sen kyllä huomasi. Kyseessä oli selkeästi ns. istuskelupaikka, mutta silti Bollywood-musiikki soi KOVAA ja DJ ei selkeästi osannut päättää mistä biisistä piti, koska vaihteli niitä kokoajan. Tilaa tanssimiseenkaan ei ollut, eli kyseessä ei ollut klubi. Useaan kertaan kysyin ja tulen kysymään tulevaisuudessakin itseltäni; Intian baarikulttuuri – miten se toimii.

Tutustuin saksalaiseen herrasmieheen Jürgeniin, jonka kanssa keskustelimme kebabista, politiikasta, pyöräilystä ja suhtautumisesta kerjäläisiin. Hän oli varannut joka päivälle n. 100Rp almuiksi. Tämä oli tapa, josta itsekkin myöhemmin otin oppia. Euron tai kahden kolo päiväbudjetissa sille, että voi pelastaa toisen elämästä päiviä tai viikkoja, ei haittaa.

Seuraavana päivänä tuntui, että saasteita ei enää edes huomannut. Nopeasti ihmiskeho näemmä tottuu. Kävimme nauttimassa pienehköt aamupalat ja suuntasimme Bazaarille. Juurikin sitä mitä olin kuvitellut. Huh_huh mikä meininki, niin paljon hulinaa, melua, hajuja, ihmisiä. Kauppoja oli ihan järjettömästi, kävely oli ihmisten seassa pujottelemista ja jokaisesta kaupasta huudeltiin että heillä on tarjous JUURI SINULLE. Jos kauppaan meni ja katsoi esimerkiksi paitaa kiinnostuneena, oli kohta 5 eri tyyppiä hääräämäsä ympärillä tuoden kaikenlaisia vaatteita sovitettavaksi ja yrittäen myydä ihan kaikkea. Ukotus haisi erittäin vahvasti kaikkialla.

Ukottaminen on liiankin läsnä täälä. Välillä ahdistaa olla valkoinen, ihmiset tuijottavat ja kaikki hinnat ovat ainakin puolet korkeampia kuin mitä paikallisille. Onneksi tuli hankittua saali, johon kietoutumalla voi edes vähän maastoutua kaikkeen massaan. Esimerkkinä; hengasimme katukeittiö-tyylisen paikan vieressä, siemaillen chaita. Paikallinen mies tuli ja alkoi jutustelemaan. Hän kertoi, että hänellä on muutama ystävä euroopassa ja keskustelu jatkui erittäin pitkään. Kaikki tämä päätyi siihen että hän pyysi meitä käymään kaupassaan. Tiedä sitten, oliko jutustelun perimmäinen tarkoitus kauppaan houkuttelu mutta paljon ukottamiseen nähdään vaivaa.

Ruoaksi menimme syömään etelä-intialaista. Kyseessä oli buffettityylinen ravintola, syöttölä. Ihmisiä oli järjettömästi, melu oli kova ja kokoajan lautaselle lapattiin lisää ruokaa. Ruoka oli tulista ja erittäin maukasta. Koko syö-niin-paljon-kuin-jaksat lysti kustansi 200RP (reilut 3e), juomat mukaanlukien.

Illalla kävimme tutustumassa paikalliseen kababbilaan, josta sai kasvisversiota kebabista. Termien eroavaisuus oli suhteellisen hämmentävää, varsinkin kun tuntui että siinä miten ne vaihtelivat ei ollut mitään logiikkaa. Kylläisyyden vuoksi jätimme kuitenkin kababit maistamatta ja nautimme vain pullolliset Kingfisheriä.  Nukkumaan menimme aikaisin, sillä seuraavana aamuna oli taas jatkettava matkaa juna-asemalle, kohti Varanasia.